Erkka Filanderin kiitospuhe

Runoilija Erkka Filanderin kiitospuhe Tommy Tabermann-palkinnon jakotilaisuudessa Kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäivillä 10.3.2018.

Puheen luki Osuuskunta Poesian puheenjohtaja, runoilija Pauliina Haasjoki.
 

Haluan ensinnäkin kiittää palkintolautakuntaa ja Uudenmaan kirjoittajia tästä minua kohdanneesta tunnustuksesta. Tällainen palkinto on kaunis muistutus siitä, että kirjat matkustavat erikoisia reittejä ja päätyvät käsiin, joita kirjoittaja itse ei ehkä osaisi odottaa - kuten vaikka nyt Tommy Tabermann -palkinnon palkintolautakunnalle.
Olisin mielelläni ollut itse vastaanottamassa palkintoa, mutta valitettavasti vietän kevättäni Skotlannissa, josta kuitenkin lähetän nämä lyhyet terveiset jonkun toisen suun kautta.

Haluaisin palkintolautakunnan lisäksi kiittää kustantamoani Osuuskunta Poesiaa. Olen kirjaimellisesti kasvanut kustantamoni opissa, sillä ensimmäisen käsikirjoitukseni tullessa hyväksytyksi olin 18-vuotias. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin on helppo huomata miten kaikki, kaikki siitä minkä olen oppinut ja kaikki minulle kirjallisen työskentelyn mahdollistanut liittyy Poesiaan ja ihmisiin, joiden intohimoisen työskentelyn ansiosta tämä kustantamo pystyy edelleen toimimaan ja julkaisemaan toinen toistaan kiinnostavampia ja kunnianhimoisempia kirjoja. Ja juurikin Poesian kunnianhimoinen suhde runokirjojen julkaisemiseen, runouden monimuotoisuuden ylläpitämiseen sekä kirjallisuuden keinojen elintärkeän haastavuuden mahdollistamiseen saa minut rakastamaan tätä kustantamoa, joka haluaa haastaa lukijan ja samalla pitää runouden ilmaisun sille kuuluvassa vaikeudessa. Sanalla sanoen: olen kaiken velkaa Poesialle.

Lukijoiden haastaminen on kirjallisuuden elinehto ja siksi toivoisinkin kainosti, että tämä runoilija Tommy Tabermannin nimikkopalkinto, joka voidaan jakaa mille tahansa taiteenlajille, osuisi mahdollisimman usein runoilijan kohdalle. Uskoisin, että on jonkin verran lukijoita, joille Tommy Tabermannin nimi on yhtä kuin suomalainen runous. Ja toivoisin, että nimikkopalkinto voisi tämän kuuluisan nimen avulla näyttää ja esitellä nykyrunouden laajuutta ja moniäänisyyttä – nostaa uusia nimiä ja siten auttaa lukijoita lukemaan laajemmin – ja tulemaan haastetuiksi.

Sillä runo kuitenkin on palavaa kommunikaatiota, kieli sytytettynä tuleen. Runo raivaa tilaa lukijassa ollakseen se piste, jossa yksinäisyys jaetaan. Ja siellä, luennassa, se syttyy uudelleen ja uudelleen, aina tuoreena. Vaikka runo kertoisi syvästä epätoivosta, arkisesta huomiosta tai sielullisesta rauhasta, sen kieli kytee ja on aina lähellä ajattelun sytyttämistä.

Runon kieli on siis vaarallista. Se on valmis hirvittävään väkivaltaan, raastamaan meidät ulos elämistämme johonkin toiseen, ennenkuulumattomaan.
Niin se teki minulle, vuosia sitten.

Ja niin se on tehnyt lukemattomille lukijoille jotka ovat lähestyneet runoa valmiina mihin tahansa, oman elämänsä aikakausien vaihtumiseen. Runo on keino ajatella ennenkuulumattomasti. Se voi olla sivu tai virke, jonka raivo tulee meissä tuoreeksi vuosisatojen takaa. Ennen kaikkea se on yksityisen muutoksen kone, jonka rytmissä tietoisuus astuu askelia, joita ei ehkä voi enää palata takaisin. Meidät on riuhtaistu kauneuteen, josta ei ole enää kääntymistä.

Ainoa todellinen tapa juhlistaa runoutta on lukea sitä. Ja lukea ennen kaikkea runoa, ei runoutta.

Ja lukea valmiina antautumaan vaikeudelle ja epätietoisuudelle – muutokselle.

Ja vaikka kirjan sulkee ja asettaa kirjahyllyyn, pelkkä vilkaisu sen selkämykseen muistuttaa sen sisällä palavasta. Sivu palaa ikuisesti suljetuissa kansissa, kunnes kannet avataan ja on aika.

Kiitos.