30.1.2012 Kosti Sironen: Tomas Tranströmer

Tomas Tranströmer

Tomas Tranströmer, Madrigaali
(kokoelmasta Eläville ja kuolleille, suomentanut Caj Westerberg)

 

"Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee
päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä läh-
tee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jää-
vät selvittämättä lukuisten poliisien ponnisteluista huolimatta.
Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus.
Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa met-
sässä, valoisassa. Kaikki elävä, mikä laulaa matelee räpiköi ryömii!
On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto
unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykki-
narun paita."

För levande och döda
For the living and he dead

Kosti Sironen kirjoitti Madrigaalista (Brita Polttilan käännös) 25.2.1999:
(Hajanaisia ajatuksia Tranströmerin runosta Madrigaali kirjoitettu 25.2.1999 ja täydennetty 5.11.2011)


Löysin tämän runon 90 –luvun alussa.
Eri aikoina tarvitsemme eri runot ja kuvat: ”pitää elää sellainen elämä”.
Madrigaalihan on alkujaan ollut mitallinen runo, mutta Tranströmer on kirjoittanut proosarunon.
Runo alkaa: ”Sain perinnöksi pimeän metsän jossa harvoin käyn”. Tulevat mieleen ihmiskunnan perisynti ja alitajunnan pöpelikkö.

”Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa”: tässä on jo toivoa siitä että elämä muuttuu paremmaksi. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi, saavat hyvityksen.
Kristinusko ei tunne sielunvaellusta, mutta hindulaisuus tuntee.
Liike ja muutos.  Raju muutos sisäänpäin kääntyneessä ihmisessä mutta myös vuodenajoissa (pimeästä ajasta kevääseen) ja maailmassa. Mikro-  ja makrokosmos.

”Me emme ole toivoa vailla”: toivoa ja valoa on tulossa pimeyteen, sukupolvien ankeuteen ja kurjuuteen. Polvelta toiselle periytyneeseen pimeyteen, puhumattomuuteen, mykkyyteen ja sairauksiin.
Tranströmer toimi terapeuttina ja näki siinä työssä monenlaisia vammoja ja kipuja.
”Samalla tavalla jossain meidän elämässämme on suuri selvittämätön rakkaus”: jokaiselle on tarjolla sittenkin rakkautta, ansaitsemmepa sitä tai ei.

Lopussa on vaikea kohta: ”Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla”. Eli pitääkö unohtaa kaikki mennyt ja niellä pimeys vapautuakseen ”puhtaaksi paidaksi”? Tai noin vain hylätä kaikki  vanha ja heittäytyä eteenpäin? Tai pitääkö unohtaa yliopistokoulutus nähdäkseen suoraan ja itse? (Onhan eri piireissä nykyisenlaisen yliopistokoulutuksen vastustajia).

”Loppututkinto unohduksen yliopistossa” on arvoituksellinen kohta, jota voi käännellä halutessaan vuosikymmenestä toiseen. Ehkä se olisi parasta unohtaa. Tai…
”On kevät ja ilma hyvin vahvaa”:  ikään kuin kirjoittaja olisi käynyt jaakobinpaininsa ja päässyt toivoa täynnä olevaan kevääseen.

Ei, ei, pikemminkin ajattelen että Tranströmer kehottaa meitä kaivamaan pimeyden asiat esille ja käsittelemään ne perusteellisesti. Vasta sen jälkeen olemme vapaita ja tyhjiä paitoja pyykkinarulla! Vapaita ja avoimia uusille asioille, uusille haasteille. Onko tämä minun toiveeni ja mielipiteeni eikä terapeutti Tranströmerin? Ajattelen, että ihmisen olisi siivottava moskansa, tehtävä välitilinpäätös, inventaario ja sitten mentävä eteenpäin.
Luen Tranströmerin runoa kuin nöyrää, kiitollista rukousta.
Ja minä luen tätä runoa kiitollisena. Uskon runon mahdollisuuksiin eheyttää ja kannustaa.
 

 

Koen suomalaiset usein mököttäjäkansaksi ja ettemme uskalla kohdata esi-isiltämme jo lapsenmaidossa saamiamme vaikeita asioita. Tärkeistä asioista ei puhuta. Siksi sairastamme myös kansantautejamme. Samaa on Ruotsissakin, ainakin jos tulkitsen Tranströmeria oikein.

Tranströmerin runo on lohduttanut monet kerrat. Sen kaunis hengellisyys ja toivo tunkevat esteiden läpi valonkajona mielen pimeyteen. Sittenkin!
Eikö modernikin  runo ole estetiikan lisäksi myös terapiaa?
Estetiikka ja terapia voivat olla samassa runossa sisäkkäin kuin tunne ja järki samassa ihmisessä.
Tranströmerin runossa on aukkoja ja proosarunolle tyypillisiä arvoituksellisia asioita.


Mutta silti: runossa on toivoa.
Elämä kantaa ja runo kantaa.