22.02.2011 Milla Hannula: Maassa maan tavalla

Milla Hannula: Maassa maan tavalla

Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia

Kirjan nimeä, kuten myös SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaisen aiheeseen liittyvää ulostuloa on lyhennetty: "Maassa maan tavalla tai maasta pois!" -sanonta on ollut maamme historiassa tätä ymmärrettävämpi kokonaisuus. Maassa maan tavalla -kirja kuvaa 1970-luvulla alkaneen pakolaisten vastaanoton herättämiä ilmiöitä ja reaktioita suomalaisnuorten haparoivissa poliittisissa reaktioissa. Kirja on tarkoituksellisen yksipuolinen. Ansiona pidän sen kaikista puutteista ja yksipuolisuudesta huolimatta sitä, että se antaa kasvot maahanmuuttoon kielteisesti tai varauksellisesti suhtautuville suomalaisille ja heidän muodostamilleen pienille ryhmille. Se käy ikään kuin taistelua kielteisesti ja varauksellisesti maahanmuuttoon suhtautuvien puolesta. Kirjan suurimpana puutteena pidän sitä, että siinä rekonstruoidaan ja siirretään tähän päivään heimoajatteluaatteen ja rotuhygienian yhdistelmiä. Teoksen tasoa laskee myös, että se ei noteeraa sosialidemokraattista työväenliikettä pohjoismaisten demokratioiden, hyvinvointi-, tasavertaisuus- ja oikeusvaltioiden rakentamisessa. Kirja päinvastoin syyllistää demokratiaa luoneet liikkeet.

Kirjoittaja on selvästi inspiroitunut Ranskan, Itävallan, Hollannin, Norjan ja Ruotsin äärioikeistolaisista liikkeistä. Tähän on lisäksi yhdistetty Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n, Akateemisen Karjala-seuran AKS:n ja heimoajattelun kaipuu. Luotan siihen, että Perussuomalaisten vastuullinen johto ei liian pitkälle samaistu tähän menneisyyden siirtämiseen osaksi nykyisyyttä ja tulevaa. Puolueen edeltäjän, SMP:n molemmat hallituksessa istuneet ministerit, Pekka Vennamo ja Urpo Leppänen osasivat käsitellä vastuullisesti pakolais- ja maahanmuuttokysymyksiä. Minulla oli tuolloin mahdollisuus virkamiehenä tehdä yhteistyötä työministeri Urpo Leppäsen ja hänen avustajiensa kanssa.

Kirjan ansiona voi pitää sitä, että se nostaa esille gettoutumat, jotka syntyvät kun pakolaistaustaiset ja osattomat ihmiset sijoitetaan samoihin kaupunginosiin ja samojen katujen varsilla oleviin kunnallisiin vuokrataloihin. Suomen päättäjät sanovat usein, että meillä on nyt mahdollisuus ottaa oppia muiden maiden hyvistä maahanmuuttokäytännöistä ja välttää näkyvissä olevat huonot käytännöt. Olisin toivonut, että kriittisessä tarkastelussa olisi myös ehdotettu tapoja toimia tilanteen korjaamiseksi muutenkin kuin maahanmuuttoa estävillä tai rajoittavilla toimenpiteillä. Odotin, että tarkasteluun olisi otettu myös pakolaisten kuntiin sijoittaminen. Nyt heille etsitään asuinpaikkoja niin pienistä kunnista, että niissä ei tule olemaan muuta kuin yhteiskunnan varoin tuettua työtä. Suomessa olisi aika pohtia pakolaisten sijoittamista suurempiin taajamiin, joissa olisi myös työmahdollisuuksia. Tämä olisi myös kansantaloudellisesti kannattavaa pakolaispolitiikkaa.

Nykyinen malli johtaa siihen, että heti kun kuntaan sijoitetut perheet voivat muuttaa suurempiin kuntiin, ne myös muuttavat. Tämä taas jarruttaa uusien kiintiöpakolaisten ottamista kuntiin, koska maan sisäinen pakolaisten liikkuvuus vie tilaa ja resursseja näissä kunnissa.

Ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeen otettu pakolaisryhmä tuli v. 1973 sotilasdiktatuuriin parlamentarismista menneestä Chilestä. Sotilasdiktatuurin kasvot ja ihmisyyden loukkaukset saivat kasvot. Suomi otti Chilestä noin 200 pakolaista. Luku oli varsin pieni, mutta se oli ihmisoikeustyön ja ihmisten suojelun alueella merkittävä kansallinen avaus. Kirjassa väitetään, että käytännössä kaikki olisivat palaneet Chileen. Näin ei ollut! Perheitä muutti Suomesta muualle Eurooppaan ja demokraattisempiin naapurimaihin Latinalaisessa Amerikassa. Nämä pakolaiset olivat lukeneistoa ja ihmisiä, joiden kotouttaminen olisi ollut helppoa. Suomella ei vain tuolloin ollut varsinaista kotouttamispolitiikkaa. Seuraava etninen ryhmä oli Indokiinan pakolaiset (venepakolaiset). Ensimmäiset venepakolaiset tulivat Suomeen Virosta 1700-luvulla. Suomestakin on lähdetty pakolaisuuteen eri historian vaiheissa. Neuvostoliittoon pakeni tuhansia sisällissodan hävinneen osapuolen ihmisiä. Pääosan heistä stalinismi tuhosi 1930-luvulla. Suomesta ajettiin myös ihmisiä maanpakoon vuosisadan alussa (Laukon häädöt ja ammatillisesti järjestäytyneiden työläisten mustalistaus).

Kirjassa korostetaan rikollisuuden tuloa Suomeen maahanmuuton seurauksena. Suomi on ilman maahanmuuttoakin yksi maailman ja ehdottomasti Euroopan väkivaltaisin maa, kun Balkan jätetään huomioimatta. Tästä huolimatta maahanmuuttajataustaisten henkilöiden rikoksia ei tule peitellä. Toisessa vaakakupissa on sitten ulkomailla rikoksista tuomittujen suomalaisten paikoin näkyvä osuus erityisesti Ruotsissa ja Norjassa.

Suomalaiset menevät maailmalle ja maailma tulee tänne. Tätä tapahtuu rakastumisten ja etniset rajat ylittävien avio-/avoliittojen muodossa. Ihmiset matkustavat, monen työnantaja on toisesta maasta ja työyhteisössäkin on muita kuin suomalaisia. Mikäli maahanmuuttajataustainen henkilö tuo Suomelle kansainvälisellä tasolla urheilu- tai muun mitalin, jokainen suomalainen ottaa tämän vastaan myönteisellä tavalla - ylpeänäkin.

Olisin kaivannut kirjoittajalta näkemyksiä ihmisoikeuksien ja tasapainoisen humanismin mahdollisuuksista. Tulisiko muillakin kuin suomalaisilla ja suomen sukuisilla olla sija sydämessämme? Miten etnisiä hyviä suhteita ja maatamme hyödyntävää vuorovaikutusta voidaan yhdessä rakentaa?

Kirjassa maahanmuuttajia syyllistetään liikaa työttömyydestä ja osattomuudesta. Tammikuussa 2011 julkistettiin yhteispohjoismainen tutkimus sosiaaliviranomaisten palveluista. Suomessa oli yleistä, että virkailija katsoi hyvin usein apua tarvitsevan olevan itse syyllinen tilanteeseensa. Muissa Pohjoismaissa vastaava oli äärimmäisen harvinaista. Miten sitten muut, jos sosiaalialan virkailijat ovat usein näin kovalla linjalla!

Nykyisin maaltamme edellytetään paljon suurempia panostuksia kotouttamiseen, koska osa pakolaisista on luku- ja kirjoitustaidottomia sekä uskonnollista toiseutta edustavia. Suomella on ollut erittäin tiukka linja työvoiman maahanmuuttokysymyksessä. Vasta valikoivan työvoiman kysynnän kasvaessa maahamme on otettu työvoimaa kolmansista maista.

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että meillä aivan liian kevyesti leimataan rasisteiksi ihmisiä mielipiteittensä johdosta. Mikäli työtön on huolissaan työpaikkansa menetyksestä ja maahanmuutosta, kyseessä ei ole rasistinen käyttäytyminen. Rasismin ja syrjinnän ehkäiseminen onnistuu parhaiten silloin, kun mahdollisimman suuri osa väestöstä ja yhteisöistä saadaan itse sitoutumaan tähän työhön.

RISTO LAAKKONEN