18.01.2016 Eeva-Liisa Oksanen: Kapinantekijä ja kuningatar

KAPINANTEKIJÄ JA KUNINGATAR

Eeva-Liisa Oksanen
Kapinantekijä ja kuningatar
Saarijärven Offset 2015.

1600-luvun alussa talonpoikien asemassa tapahtui huomattava käänne huonompaan. Kustaa Adolfin kuoleman jälkeinen holhoojahallitus kiristi jatkuvasti verotusta ja tilanne vain paheni, kun Kristiina kruunattiin kuninkaaksi. Hänen kahdeksan vuoden hallitsijakauden aikana aateloitiin entisten kahdensadan suvun lisäksi lähes kolmesataa sukua. Kansa lystin työllään maksoi. Ymmärrettävästi kansassa nousi kapinamieliala.

Ennen teollisuuskapitalismia omaisuus keskittyi kartanoihin. Ylijäämää ei syntynyt niin paljon, että sitä varten olisi voinut rakentua finanssitavarataloja. Ne syntyivät vasta kypsän kapitalismin aikana. Valtioiden hallituksen tehtävät ovat noista näihin päiviin pysyneet samana; turvata pääoman omistajien omistus ja valta.

Eeva-Liisa Oksasen Anjalaan ja Elimäelle sijoittuvan romaanin toinen päähenkilö on Matti Sihvo, joka tunnettiin kaikkialla valtakunnassa kapinantekijänä. Oksanen kuvaa Sihvon sitkeää pyrkimystä toimia talonpoikien asianajajana vallitsevia lakeja ja tapoja noudattaen. Jumala oli asettanut ihmiset säätyihinsä, eikä Matin kuten muidenkaan keskiajan ihmisten ajatus voinut kurkottaa tuon raamin yli. Matti ja hänet edusmiehekseen valitsema talonpoikaisto joutuivat kuitenkin valitus valitukselta ja käräjäistunnosta toiseen toteamaan, että lakia luetaan aina kartanoiden etujen mukaisesti. Talonpoikien päävastustaja oli paikkakunnan kartanonrouva Gertrud von Ungern, ”Kerttu-rouva”. Hänelle voi viedä muistokukan Porvoon vanhaan kirkkoon.

Matti Sihvo kuljetti useita talonpoikien valituskirjeitä Tukholmaan. Vaikka kirjan toinen päähenkilö kuningas Kristiina pyrki oikeudenmukaisuuteen, hänellä ei ollut ajatuksellisia välineitä ymmärtää Matti Sihvon hänelle saattamia valituskirjelmiä. Sen esti kulttuurin keskeinen uskomus, että alempien tuli totella ylempiään. Oksanen ei psykologisoi tippaakaan, kun hän kuvaa hienosti todellisuuden heijastumista yksilöiden käyttäytymisessä.

Mielenkiintoista on, että toisaalta Kristiina kykeni murtamaan vallitsevat ajatusrakennelmat, kun kysymyksessä oli hänen oma sisäinen taistelunsa totuuden löytämiseksi. Kristiina osoittautui rohkeaksi ihmiseksi, joka luopui totuuden vuoksi kruunustaan. Vaikka hänelle ei tullut mieleenkään käyttää rohkeuttaan työteliäiden alamaistensa olosuhteiden korjaamiseksi, itsensä vuoksi hän uhrasi kuninkaan kruunun.

Oksasen kuvaukset päähenkilöistä ja kansan elämästä luovat romaaniin lihaisia kerroksia, joiden ansiosta ihmiset ja tapahtumat rupeavat elämään lukijassa. ”Minä Kristiina en ole enää isän pikkuprinsessa, vaan onnettomin tyttö maailmassa. Isä on kuollut taistelussa Lutzenissä ja mennyt enkelten luo taivaaseen.” Ruotsin kuninkaana oli kahdeksan vuoden ajan ”maailman onnettomin ihminen”. Lukijan eteen tuodaan tosiasioihin perustuvia tietoja naisesta, joka rakastuu ja inhoaa, ihailee ja pettyy. Kristiina oli epäilemättä aikansa lukenein ja sivistynein hallitsija. Tieto johti vallanhaluisen ihmisen pois valtaistuimelta. Kristiinasta ei ollut käyttämään valtavaa tietomääräänsä valtakuntansa ja sen kansalaisten hyväksi. Hän oli siihen liian itsekäs. Oksanen ei näin kirjoita, hän ei osoittele, mutta lukija voi näin päätellä.

Eeva-Liisa Oksanen on tehnyt suuren taustatyön. Romaanissa kuvataan seikkaperäisesti talonpoikaiston arkea. Työ oli ihmisten elämän keskiössä. Uskomukset ja taiat ruokkivat henkistä elämää. Koska jumalanpalvelukset olivat pakollisia, suhde kirkkoon riippui papista. Osa papeista oli työkansalle suopea, osa palveli vain aatelia. Kirkko oli osa kuninkaan hallintoa. Jumalanpalveluksissa luettiin viralliset tiedotteet.

Taudit ja kuolema olivat arkipäivää, silti lasten kuolemiin ei totuttu. Lapset kasvatettiin vitsalla, kuitenkin lapsia myös hellittiin. Itku tuli myös raavaalta mieheltä. Keskiajan ihminen ei osannut hillitä tunteitaan tavalla, johon roolitettu nykyihminen on kasvanut. Nauru ja ilo, tuska ja viha tulivat näkyviin. Kun Matti Sihvon Kaarina -vaimo ja kartanon emäntä Kerttu yllättäen kohtaavat, luokkavihan tulenlieska on helppo kuvitella heidän katseidensa väliin.

Oksasen metodi toimii. Hän aloittaa jokaisen luvun Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n ja Kustaa II Adolfin ja heidän jälkeensä Kristiinan yksinpuhelulla tai kirjeellä. Tämän jälkeen siirrytään Elimäelle ja Matti Sihvoon. Vaimo Kaarinan tehtävä on kuvata naisen ja perheen arkea. Matti Sihvon vaimon oikeaa nimeä ei tiedetä. Romaanissa hän on fiktiivinen henkilö. Tämä on antanut kirjailijalle vapauden sovittaa Kaarina kirjan tavoitteisiin.

Tunnustan, että tartuin Oksasen romaaniin ennakkoluulolla. Aivan liian usein omakustanneromaanien lukukokemus on tuottanut siinä määrin kärsimystä, että lukeminen on pitänyt keskeyttää. Tällä kertaa tekstiä jäi kaipaamaan lisää. Kapinantekijä ja kuningatar on metodisesti tasapainoinen ja kieliasultaan hyvä. Eeva-Liisa Oksanen tuntee teemansa. Hän on kirjoittanut Anjalan ja Elimäen paikallishistoriat.

Väistämättä jää miettimään syitä miksi suuret kustantajat eivät ole tarttuneet käsikirjoitukseen. Ovathan historialliset romaanit hyvin myyviä. En pidä uskottavana kustantajien normiselitystä, että ”käsikirjoitus ei mahdu kustannusohjelmaamme”. Oksasen romaani olisi täydentänyt mainiosti historiallisten romaanien valikoimaa.

On perusteltua spekuloida, että eläkkeelle jääneen esikoiskirjailijan markkinointi voi olla kustantajalle vähemmän houkutteleva tehtävä kuin nuoren, jonka markkinointia voi kirja kirjalta rakentaa edeltäviin pohjiin tukeutuen. Eeva-Liisa Oksasen romaani ei liioin istu sisällöltään tähän aikaan, koska se kuvaa työtätekevien ihmisten ja omistajien yhteentörmäystä. Teksti saattaa joidenkin mielestä nostaa kiusallisia yhteyksiä nykypäivään. Eeva-Liisa Oksasen romaani Kapinantekijä ja kuningatar on sanomaltaan erilaista realismia kuin osa tämän päivä realismin teemoista, joissa jopa toisen maailmansodan fasistiset tappajat inhimillistetään rakkauskertomuksilla.

- - -

Jussi Särkelä
johtaja, tietokrjailija
www.jussisarkela.fi