14.01.2014 Antero Kekkonen: Haukkavuoren poika

Vuorelta näkijä

Haukkavuoren poika

Antero Kekkonen, 2013, Kellastupa, 195 sivua

Haukkavuori on korkea kallio Kotkan kaupungissa. Se on korkein niistä neljästä kalliosta, jotka erottuvat maisemasta mereltä nähtynä. Korkeutta lisää huipulla seisova vesitorni. Poika on Antero Heikki Kekkonen (s. 1946), joka kertoo lapsuudestaan aina sotaväkeen lähtöön saakka. Niinpä kirjalle on odotettavissa vielä jatkoa, onhan Antero Kekkonen entinen TV-toimittaja ja sittemmin sosialidemokraattinen kansanedustaja kahdenkymmenen vuoden ajan – 1987–2007.

Tarinaa jäsentää esipuheen lisäksi viisi osaa. Ne kattavat neljä keskeistä teemaa, jotka muovaavat kirjoittajan kokemusmaailmaa ja elämää. Ne käsittelevät sodan jälkiä, jotka ovat käsinkosketeltavia myös pian sodan jälkeen syntyneille. Urheilu ja sen politiikka ovat vaikuttaneet vahvasti Antero Kekkosen kasvuun ja ajatteluun. Kulttuuri, erityisesti musiikki ja kirjallisuus ovat olleet kiinteä osa kasvua ja elämää. Niin vahvasti Antero Kekkonen on jazz-miehiä, että hän ei sanallakaan mainitse Kotkan suurta trubaduuria, Veikko Lavia. Se suotakoon hänelle, vaikka olisi mielenkiintoista tietää hänen tuntemuksistaan tätä ”Kotkan pahaa poikaa” kohtaan.

Työ on elintärkeä osa työläisperheen kasvatin kehittymistä siihen suuntaan, millainen kokonaisuus Haukkavuoren pojasta vuosikymmenien myötä tuli – tämän kirjan mukana siis parikymppiseksi. Hän muistelee myös aikakauden raameja kauemmaksi – taaksepäin sotaan ja eteenpäin muun muassa aikaan, jolloin hän oli TV:n palveluksessa, kuten Pentti Saarikosken kuolinviestin tullessa.

Kirjaa lukiessani minulle tuli vahva vaikutelma, että kirjan on kirjoittanut alan ammattimies. Tarina kulkee, teksti on sujuvaa ja kieli temppuilematonta, mutta ilmaisevaa. Muistelija on kasvanut ympäristössä, jossa tarinankerronta on vielä vahvaa ja värikästä. 

Muistelmakirja on lajina vaativa. Antero Kekkonen on tehnyt kirjan paitsi itsestään myös Kotkasta, merestä sen keskustan ympärillä, kaupungin ihmisistä, sen satamasta ja teollisuudesta. Ja toki se kaikki on häntä itseään ja hän sitä kaikkea.

Vaikka Kekkonen kirjoittaa kiihkottomasti, hän ei jätä ottamatta kantaa silloin, kun on sen paikka.

Kotkansaarella oli kolmen aatteen taloa: suojeluskuntatalo, josta tuli teatteritalo; sodassa pommitettu ja uudelleen rakennettu sosialidemokraattien sittemmin hallitsema työväentalo sekä kansandemokraattien ja kommunistien Järjestötalo, jonka purkamista Kekkonen pitää brutaalina tekona.

”Kun järjestötalo purettiin, sumea hiljaisuus ympäröi ratkaisua. Ympäristösuojelijoiksi itsensä ylentäneet eivät sanoneet saati tehneet mitään. Jopa yleisöosastojen vakioväki vaikeni. Ehkä niin kävi siksi, että juuri Järjestötalolta käsin ehdittiin vastustaa kauppahallin purkamista melkein neljänkymmenen vuoden ajan sen jälkeen, kun kauppahalli oli purettu.”

Kekkonen osaa arvostaa suomalaista kirjastoa, se on hänen ja monien muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden peruskoulu. Siellä ja sanomalehtien lukusalissa hän on nähnyt kauemmaksi kuin koskaan Haukkavuoren vesitornin näköalatasanteelta, koko maailmaan ja maailmoihin, joita ei tässä materialistisessa maailmassa olekaan.

Jorma Hyvönen