25.1.2018 Kari Varvikko: Puutalojen Hermanni

Varvikko sukeltaa lähelle ja syvälle

Oikeastaan yhtään enempää ei ole tarpeellista sanoa Kari Varvikon uusimmasta kirjasta Puutalojen Hermanni, kun on lukenut pätkän ikänsä kulmilla asuneen toimittaja Pekka Hurmeen arvion kollega Varvikon kirjasta. Siksi tämän esittelyn kärkeen lyhyt katkelma Hurmeen arviosta, jonka Kallio ja ympäristö –lehti tammikuun alussa julkaisi:

”Hermannin asuinalue jyrkässä mäessä Hämeentien ja Vanhankaupunginlahden välillä syntyi 1900-luvun alussa. Yksityisten puutalojen kirjava joukko keräsi sekalaista asujamistoa pieniin vuokra-asuntoihin, sikojen, rottien, syöpäläisten sekaan.

Tätä ainutlaatuista asumismiljöötä kuvaa ansiokkaasti Kari Varvikko, itsekin hermannilainen, kirjassaan Puutalojen Hermanni. Varvikko on tehnyt suurtyön kaivaessaan historiallisia valokuvia talo talolta, katu kadulta vanhasta Hermannista ja liittänyt kuvien yhteyteen kuvat nykyisestä Kivitalo-Hermannista. Oivat kuvatekstit valaisevat vanhojen talojen värikkäitä historioita.

Puutalojen Hermanni tuhottiin 1950-luvun puolivälin jälkeen hyvin nopeasti. Siksi Varvikon teos on ainutlaatuinen kulttuuriteko, katsaus alueeseen ja maailmaan jota ei enää ole.”

Hyvä tietokirja johtaa ajatuksia paljon laajemmalle ja syvemmälle kuin yksittäinen kirja itse. On väliä, mitä kansien välissä on. Samoin merkitystä on, kuinka asian kertoo, millä tasolle ja missä suhteessa virittää vakavan kerronnan ja sitä tukevat palavat olkilyhteet aidanseipäissä.

Ei ole pahitteeksi, että kirjailija on miettinyt, kokenut tai lukenut yli kirjoittamansa. Jonain päivänä voi koittaa hetki, jos intohimoa ja toimintatarmoa edelleen on, että uusi kirja seuraa edellistä. Näin on käynyt Kari Varvikolle lukijoiden onneksi. Mikä kuvaakaan paremmin Varvikkoa kuin uteliaisuus, perehtyminen ja aikaansaavuus.

”Stadin tunnetuin paluumuuttajaa”, Klasun ja Esterin poika Kari, on tiivistänyt kirjatuotantoaan sitä mukaa kun päiviä on kertynyt. Muutamassa vuodessa Varvikko on lähettänyt maailmalle muun muassa kolmeosaisen muistelmasarjan sekä kaksi Hermanni-Vallilaan sijoittuvaa paikallishistorian tallennetta. Lisää on tiettävästi luvassa, sillä Varvikko on silminnäkijöiden kertoman mukaan tallustellut Vallilassa tiiraillen puutaloja, joissa paikallisilla asukkailla oli tärkeä merkitys 40-50 vuotta sitten, kun puutalot päätettiin säilyttää. Ja olihan siellä yhtenä touhutanelina myös poika-Varvikko, eikä niin pienenäkään, kertoivat Suvannontien kerrostalojen vanhat aatteelliset työläisnaiset jo 1970-luvulla

Isä, poika ja Hermanni-Vallila Seura

”Poika” siis palasi – paluumuutti – lapsuudenkotiinsa ja kohta oli yleisötilaisuus Vallilan kansakoulun juhlasalissa, kun Hermanni-Vallila Seura järjesti kansanjuhlan ja julkisti ensimmäiseksi On vanha jengi koolla taas. Julisteet kertovat –kirjan (Hermanni-Vallila Seura ry 2016). Se kertoo yhden Suomen merkittävimmän kaupunginosayhdistyksen historian. Sen toiminnasta kertovat tapahtuma- ja kokousjulisteet, joiden avulla alueen väki osasi suunnistaa sinne, missä tapahtui. Ja Vallilassa tapahtui: kaatui piippu, tanssittiin, syötiin makkaraa, vaikutettiin asemakaavaan, hankittiin kunnallisia kulttuuripalveluita, osallistuttiin.

Puutalojen Hermanni (Kustantaja Laaksonen 2017) on sitten sekä ajallisesti että toiminnallisesti huomattava siirtymä. Kirjan keskiössä ovat kuvat, jotka kertovat puusta ja kivestä tehdyistä taloista ja aika-akseli on vuosisata.

Varvikko juoksuttaa tarinoita taitavasti. Hän kuuluu siihen toimittajasukupolveen, jolla vielä oli laaja yleissivistys ja kyky kirjoittaa kaunokirjallista asiaproosaa. Kirja itsessään ei ole järkäle, kuutisenkymmentä sivua. Ei tarvitsekaan olla, kun kuvat ja oivaltavat kuvatekstit puhuvat puolestaan.

On kadunpätkä, jossa on ensin hökkeli, sitten komea kivitalo, joka on jo saanut tai pian saamassa vanhan tilalle uutta. Hermannin puutalojen vähittäinen katoaminen kaupunkikuvasta tulee kerrotuksi myös kuvissa, joissa Kotikallion lastentarhan lapset leikkivät pihalla, auttavat siivoamisessa ja keittäjää kuorimalla perunoita.

Kuvat ovat olemassa, ihmiset ja talot eivät.

Kiitos Varvikon on tuo aika nyt tallentunut, tarkentunut ja synnyttänyt uutta tarkennettavaa – kuten Vallilan kirjastossa järjestetyssä julkistamistilaisuudessa ilmeni – tarinaa.
– Oliko se sittenkään noin? Eikö se ollut...?
– Oli, oli se!

Hyvä kirja puhuttaa

Kun puhutaan Hermannista ja Vallilasta, on suorastaan pakko edellyttää, että Varvikko kirjoittaa myös Vallilan puutaloista, niistä jotka ehdittiin suojella, ja niistä jotka eivät säästyneet. Onhan niistäkin jäljellä kuvia ja tarinoita, jotka odottavat tallentamista ja kertomista, ja eiköhän ”Poika” ole vuosikymmenten kuluessa niitä kuvannut ja tarinoita tallentanut kuin varmuuden vuoksi.

Pentti Peltoniemi