5.6.2015 HS Etusivun uutisia

”Oli nuoruus kerran, / oli lokinpoika / vahvoin siivin”

3,4-kiloinen kirja ei ole iso. Se on valtava. Voi jopa kysyä onko sellaisen tekemisessä mitään järkeä. Eittämättä vastaus on ei, ellei kyseessä ole historiallinen katsaus lehdestä, joka vielä vähän aikaan sitten oli lajissaan, levikissään ja laadussaan vähintään terävintä pohjoismaista kärkeä. Eikä tuosta ajasta ole kovin kauan, ehkä vuosikymmen tai vähän alle.

Nyt tuo lehti on yksi muiden kuolevaisten joukossa. Eron huomaa siinä, kun maanantaiaamuna poimii postilaatikosta aamun lehdet eikä tunne kädessään, onko siinä Helsingin Sanomat vai Hufvudstadsbladet. Ennen eron tunsi.

Tänään 56-sivuinen HS vastaa kooltaan 28 sivuista Hesaria – sitä broadsheet-lehteä, jota ei enää ole. Ehkä kooltaan lehti on keskimäärin puolet siitä, mitä se oli 1970-1980-luvun vaihteessa, ja kolmannes todellisen suuruutensa päivistä 1990-luvun alussa.
Tuolloin lehden päätoimittaja oli legendaarinen Heikki Tikkanen.

Aamulehdenjakajan työ on siitä helpottunut. Myös siten, että noin joka kolmas postilaatikko ei enää odota aamun Hesaria. Lehden levikki alkanee seuraavassa levikintarkastuksessa numerolla 2 (200 000). Kiinnostava kysymys on, mikä on seuraava numero: 9 (290 000), 8 (280 000) tai 7 (270 000)?

Oli mikä tahansa, niin luvusta on huikea matka puolen miljoonan levikkiin, joka jo häämötti. Kuinka kaukana on ykkösellä alkava levikki? Siihen vaikuttavat myös kilpailevien printtituotteiden kehittyminen.
Siksi tuo 3,4-kiloinen kirja on erittäin tärkeä.

Se palauttaa mieliin, minkälainen oli yksinapaisen jättilehden Suomi. Ehkä voi myös ajatella, minkälainen maailma oli sen ohikiitävän hetken ajan, kun siinä uskottiin olevan vain yksi napa. Uskottiin, mutta HS:n kohdalla se oli todellisuutta.

Mutta Tikkasen, ja vielä kohtalaisen pitkään myös hänen seuraajansa Janne Virkkusen, johtama Helsingin Sanomat oli paitsi yksinapainen niin myös moniulotteinen. Siitäkin tuli määre laatulehti. Vaikka virheitä, myös karkeita, sattui, oli pääsääntö, että uutisille löytyi kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä, kun siihen oli aihetta. Aikana, jolloin iso osa journalismia on niin sanotusti verkossa, näyttää, että usein myös printtipuolella rimaa on vaikea ylittää, löytää edes yhtä riippumatonta lähdettä.

Helsingin Sanomat. Etusivun uutisia. Uutissivuja ja valokuvia 125 vuoden ajalta (HS kirjat 2014) on kulttuuriteko. 391-sivuisen kirjan formaatti on noin 305x390 milliä ja kirjan selän leveyskin on 40 milliä. Kirjan sivut ovat sen verran paksua paperia, että vastaavaa ei jokakodin printterissä kannata kokeilla. Onko kyseessä siis mainos- ja markkinointipoikien tai –tyttöjen kehitelmä, kun lukemista helpottamaan etukannen sisäpinnan muovikoteloon on istutettu luottokortin kokoa oleva suurennuslasi?
Oletin ensin, että näin on.

Kirjaa lukiessa aloin epäröidä: vajaan neljän kilon jättikokoinen kirja aikana, jolloin digi- ja nettimaailmaan elämänsä siirtäneet hävittävät kilvan kotikirjastojaan, johtopäätös ei tunnu uskottavalta. Kirjan on voinut keksiä vain henkilö tai henkilöt, jotka luottavat kirjallisen sivistyksen jatkuvan.

Entä mitä kirja kertoo? Kirjan aineisto on poimittu 125 vuoden ajalta ja jaettu 13:een yhden vuosikymmenen kattavaan lukuun. Jokaiselta vuosikymmeneltä on valittu muutama mielenkiintoinen aukeama. Kirjan nimessä puhutaan etusivun uutisista, mutta Helsingin Sanomain kohdalla se on harhaanjohtava: lehden etusivu on pieniä aikoja lukuun ottamatta myyty ilmoittajille, paitsi 1930-luvulla, jolloin uutisilla oli sijaa etusivulle. Tämä johtopäätös perustuu kirjan sisältämään valikoimaan.

Jokainen vuosikymmen on saanut kyytipojakseen aikaan sijoittuvan oman, muutaman sivun pituisen kronikkansa, joita ovat kirjoittaneet sivuvalinnat tehnyt – kirjaidean isä? – Unto Hämäläinen sekä Ritva Liisa Snellman, Ilkka Malmberg ja Kaius Niemi. Lisäksi jokainen vuosikymmen on saanut kuvakoosteen aikakauden tapahtumista.

Kuva- ja sivuvalikoima on monipuolinen otos Helsingin Sanomista. Onko se yleispätevä otos aikakaudesta on toinen asia, koska lehti itsessään ei ole koskaan ollut köyhälistön tai hyvien itäsuhteiden äänenkannattaja. Siten nykyisenkään paperisen kevytsanomalehden puolisokeus ei ole poikkeus 125 vuoden uutisvirrassa.

Hämäläinen on koonnut taiten vuosikymmenotokset. Silloin tällöin kirjan sivut yllättävät: esimerkiksi Norjan kuningasvierailu sai vuonna 1928 koko etusivun, vuodelta 1950 on uutinen, jonka mukaan ”Länsi-Saksaa itsenäistetään, mutta miehitysjoukot jäävät” (itse asiassa ne lienevät poistuneet BRD:stä vasta samaan aikaan kuin DDR:n puoleltakin 1990-luvun alussa).

Tärkeitä uutisia yleissivistyksen kannalta ovat mm. Unkarin kriisi 1956, Britannian Labourin voitto lokakuussa 1964, Yhdysvaltain kostohyökkäys Pohjois-Vietnamiin 1965, vasemmiston vaalivoitto Suomessa 1966 sekä Virenin ja Vasalan kultamitalijuoksut sunnuntaina 10.9.1972.

Kun maanantain lehti 11.9. kertoo kahdeksan palstan leveydeltä olympiasankareista, niin olympiauutisen alla kolmella palstalla on tieto, että STK – Työnantajain Keskusliitto (EK:n yksi edeltäjä) – ”tanssittaa presidenttiäkin”. Siis Kekkosta! Eikö Kekkonen ollutkaan yksinvaltias, jota vain NKP – naapurimaan jättipuolue – tanssitti?

14. huhtikuuta 1976 pääosa etusivua on varattu edellispäivänä tapahtuneen Lapuan ruutitehtaan räjähdyksen uutisoinnille: ”Lapuan vainajia tunnistetaan sormuksista. Ruuti räjähti – 41 kuoli.” Tapaus oli karmea. Idyllisessä, kaksi itsenäisyysaikaista sotaansa (1918 ja 1945) voittaneessa hyvinvointivaltiossa työturvallisuus petti. Kuolleita oli asukaslukuun suhteutettuna enemmän kuin nousevassa kehitysmaa Bangladeshissa vuonna 2013, jolloin tuhat naistyöläistä kuoli vaatetehtaan romahtaessa.

Ottamalla oikeastaan minkä sivun tahansa Etusivu-kirjasta on mahdollista lukea tai kerrata historiaa. Kirja on avain elävään historiankerrontaan. Sen paikka olisi jokaisen koulun kirjastossa – jos sellaisia vielä on. Sinänsä Etusivun uutisia ei ole uniikki keksintö, vaan sieltä lainaston hyllyltä voisi löytyä myös Jyrki Vesikansan kokoama aavistuksen pienikokoisempi Etusivun Uutiset 1938-1979, jonka Uusi Suomi –lehti antoi tilaajalahjana vuonna 1979.
12 vuotta myöhemmin lehti poistui markkinoilta.

Sanomalehtien etusivujen rinnalla kannattaa muistaa myös Markku Rautosen kokoama aikakauslehti Avun 140-sivuinen 50-vuotishistoriikki Apu. Sanan voimalla 1933-83.

Helsingin Sanomien etusivun uutisia lukiessa palautuu mieleen aika, jolloin poikkeuksellisesti lehden pääkirjoitus tai jälkiartikkeli ei johtanut toivottuun tulokseen. Ehkä se oli 1970-luvun lopussa käyty keskustelu Senaatintorin kupeessa sijaitsevan kirkon - Suurkirkon tai Nikolain kirkon – rappauspinnan väristä. HS kannatti keltaista, kirkonmiehet valitsivat harmaan. Pysyivät linjallaan.

Enää HS ei ole legitimoitu raamattu.
Tuskin siitä kuitenkaan johtuu, että tänään on usein hyvä tapa lukea HS:n printtilehti vaikkapa vasta huomenna - päivän vanhana -, jotta tietää mitkä tiedot edellispäivän lehden kiireestä on korjattu. Viime vuosikymmenen tai sitä edeltäneiden aikojen uutiset voivat olla sellaisenaan. Nyansseilla ei enää ole merkitystä.

Tämän jutun otsikko oli aluksi Oli laatulehti, kerran. Koska ajatus juontuu suoraan Arvo Turtiaisen runosta Erään ystäväni elämäntarina (kokoelmasta Minä rakastan, 1955), niin tarkemmin miettien runon analogia soveltuu paremmin ja paremmin Helsingin Sanomiin: on nuoruus, vahvasiipinen lokki; keski-ikä, jolloin millään ei ole rajoja, kunnes rajat tulevat vastaan, ja vanhuus, jota runossa ei ole; oli rivihauta Malmin liejussa. Eletty elämä sai kuitenkin muistosanansa:

Oli nuoruus kerran,
oli lokinpoika
vahvoin siivin.

Pentti Peltoniemi