04.11.2010 Jukka Parkkari: Suoraan hevosen suusta

Yhdysvaltoja ja Venäjää yhdistää myös maailmanlaajuinen tiedustelu. Huipputasolla se lähentelee tiedettä ja parhaimmat agentit ovat nousseet kummassakin maassa presidenteiksi, tuoreimpia George Bush vanhempi ja naapurissa Vladimir Putin. Meillä Suomessa ylletään samalle tasolle, sillä UKK oli nuoruudessaan päätoiminen ja Mauno Koivisto osa-aika- ja luottamustoiminen tiedustelumies.

Kirjallisuudessa agentit tuovat romaaneihin omaa tarunhohteisuuttaan, koska huippumiehet ja heidän naisensa voivat tehdä mitä tahansa – tarvittaessa kuoltuaankin jatkaa toimintaansa.

Esikoisromaaninsa kirjoittanut Jukka Parkkarikin on valinnut kirjansa kohteeksi vakoilun kiehtovan maailman. Onneksi, sillä Parkkari tuntee alan – toimittajana. Suoraan hevosen suusta –romaania (Arktinen Banaani, 337 s.) lukeekin aluksi toisin kuin tavanomaisia vakoiludekkareita. Koko ajan yrittää miettiä, kuka on kyseessä? Onko tuo henkilö Kossov? Vladimirov? Vaiko nuori pohjoisamerikkalainen? Ja kun on varma, että sehän se tietenkin on, niin Parkkari antaa uuden vihjeen.

Lopputulos onkin, että kyseessä ei olekaan avainromaani, vaikka asiat ja henkilöt saattavat sittenkin olla suoraan ensimmäisiltä kylmän sodan jälkeisiltä metreiltä. Vanhat systeemit näyttävät kaatuneen, mutta kuinka ollakaan, niin minnekäs ne idän tai lännen vakoilijat olisivat työpaikaltaan menneet – korkeintaan tasoiseensa helsinkiläisravintolaan tapaamaan kontaktiaan.

Sitä tekee myös Suomeen komennettu nuori venäläismajuri, joka tultuaan sotilasasiamieheksi Suomeen saa tehtäväkseen hankkia kontaktin suoraan yhteiskunnan huipulta. Palasia kokoavan esimiehen ja keskuksen olisi tämän avulla helpompi lukea Suomen politiikkaa. Tärkein tieto, jota nuori majuri jahtaa on se, jota venäläiset eniten pelkäävät: ystävällisen luoteisen pikku naapurin luisuminen Natoon.

Suomalaiset, jotka venäläisiin nähden ovat yksinkertaisia ja sinisilmäisiä ja amerikkalaisiin verrattuna köyhiä ja hyväuskoisia, huolehtivat kuitenkin tarkoin omasta katraastaan tarkoin. Siksi valtakunnan asioista tietävää ”heppaa” ei heti löydy, mutta muuta mukavaa kuitenkin.

Parkkari hallitsee juonikäänteet. Romani etenee tavallaan varjonyrkkeilynä, jossa lukija pääsee välillä kertojan edelle, ei kuitenkaan liian kauas. Hieman samankaltaisen lukukokemuksen antaa nobelisti Pär Lagerkvistin romaani Kääpiö. Lagerkvistin tavoin Parkkari tutkii ihmistä, joka toteuttaa suurta päämäärää kuuliaisesti päätyäkseen inhimillisten ja onnettomien tapahtumien jälkeen tuomiolle.

Parkkari ei murhaa. Hänen romaanissaan ei tarvita kaahaavia autoja, mutta harhautuksia, päänvaivaa vaativia ansoja, epäuskoa, ja toivoa riittää. Kun eri osat lopulta loksahtavat kohdalleen, on vähemmän tietävä ja enemmän uskova lukija hämillään. Suoraan hevosen suusta majuri ei tietoa saa, muuta kumminkin - ja muistamista vaativaa ajateltavaa.

Hyvä esikoinen.

PENTTI PELTONIEMI