25.5.2015 Kari Varvikko: Älykääpiöitä ja Hengen jättiläisiä

Kari Varvikko

Älykääpiöitä ja Hengen jättiläisiä

Tietokontakti 2015, 252 sivua

Kari Varvikko on kulkenut niin ruusujen kuin rosojen tiet. Hänen elämänsä on jättänyt jälkeen kirjavat, silti positiiviset maut. Nämä hän avaa muistelmiensa toisessa osassa.

Kari pistää elämänsä luettavaksi omana itsenään, ”itsekehun sävyttämänä muistelointina”. Sitaatti on Erkki Tuomiojan kirjasta ”Siitä syntyy vielä rumihia”. Tuomioja oli kuunnellut eräässä tilaisuudessa samassa pöydässä istunutta Karia. ”Kari osaa kehua itseään tavalla, joka on enemmän hauska kuin vastenmielinen.” Toisaalta, kyllä Kari antaa itseään piiskatakin. Kirjassa on oma lukunsa, joka kertoo joutsalaisten Kariin kohdistuneista yleisönosastokirjoituksista. Kari oli käyttäytynyt tavalla, jota osa piti loukkaavana.  

Kari Varvikossa on yhdistynyt journalistinen työ vahvaan kansalaistoimijuuteen. Hän imi kotoaan yhteiskunnallisen aktiivisuuden ja solidaarisuuden heikompiosaisia kohtaan.

Hänen isänsä, vuoden pääkaupunkilaiseksikin valittu Klaus Varvikko, tunnettiin Puu-Vallila ja Kyläsaari -liikkeestä, Gunnar Bärlundin patsaasta ja monista muista hankkeista. Klaus Varvikko lienee ainoa kotiseutuneuvos koko maailmassa, jolla on kuvallinen muistolaatta jätepiipun tyngässä. Klausin sosiaalisuudesta kertoo mm. että vuonna 1990 hänet nimettiin Helsingin Ensikodin kummisedäksi.

Kari arvostaa syvästi vanhempiaan. Isältään hän on perinyt suuren sydämen.

Varvikon muistelmien ensimmäinen osa ”Kääpiöitä ja jättiläisiä” käsitteli nuoren miehen tekoja, ajatuksia ja touhuja, osin jopa niin yksityiskohtiin mennen, että osa lukijoista koki tekstin liian paljon yksityistä avaavana.

”Kaikki hänen tyttönsäkin olivat siellä ihan kuvan kanssa”, kommentoi eräs kirjan lukenut.

”Älykääpiöitä ja Hengen jättiläisiä” luettuaan oivaltaa, että Karin piti kirjoittaa, kuten kirjoitti, jotta paloista syntyi kokonaiskuva.

Kari jatkaa työnsä, muun yhteiskunnallisen toimintansa ja elämänsä kuvaamista siten eritellysti, että lukijalle syntyy suomalaisen yhteiskunnan muutoksista ja tilasta jäsentynyt kuva.

Lehtimiehen työssään Kari on käynyt niin Pohjois-Koreassa kuin Siperiassa ja monissa muissa paikoissa. Hän on tavannut Dalai-Laman, suukottanut Äiti Ammaa ja ollut Gunter Wallraffin vieraana. Suomalaisia tuttavia on suuri joukko.

Kirjailijoista hän pitää ystävinään Alpo Ruuthia, Juhani Peltosta, Heikki Turusta ja Paavo Rintalaa. Juhani Peltosen kanssa Kari kertoo juosseensa Siperiassa pakoon paikallisia kovakouria, koska nämä pitivät miehiä ”amerikanskeina”. Kirjassa esiintyy peräti 600 henkilöä Peter Fryckmanista Elina Gusatinskiin, Jörn Donnerista Brita Koivuseen ja Mikko Junesista Erkki Susiin.

Hän kertoo monista koskettavista ihmisistä. Karin mieli on alistettujen puolella. Hänen ystäviinsä kuului lappilainen graafikko Veli-Matti ´Leeku´ Kimmel, joka oli ensimmäinen suomalainen hiv-positiivinen ja julkihomo. Leeku oli myös aktiivinen homojen puolustaja. ”Miestä jurppi tavattomasti median suhtautuminen niin homouteen kuin aidsiinkin. Hän oli sitä mieltä, että homoseksuaalit ovat muiden raadollisesti syrjimä ryhmä.” Noista Leekun sanoista on vain kolme vuosikymmentä.

”Kun kävin katsomassa häntä Auroran sairaalassa neljäkymppinen mies sanoi ettei päivääkään vaihtaisi pois”, kirjoittaa Kari. – ”Uskot sä Kari, että mulla oli nastaa Hampurissa. Yhtenä yönä saattoi olla kymmenenkin partneria. Se oli pelkkää juhlaa! Sieltä mä tän hivinkin sain.”

Kari on ollut valtaosan elämästään kustannusalan yrittäjä ja omien yritystensä lehtimies. Hän on kokenut yrittäjän riemut ja ahdingot. Riemun hetkiin sisältyy valinta Helsingin Vuoden yrittäjäksi. Omat lehdet ovat antaneet vapauden rehelliseen journalismiin. Jo Kyläsaari-liikkeessä mukana ollut Kari jatkaa kokemuksiensa jakamista kansalaistoiminnastaan tavalla, josta nuoremmilla olisi oppia ottaa. Hän on ollut vuosikymmenet kotiseutuaktiivi ja toiminut mm. Hermanni-Vallila Seurassa ja Kaarela-Seurassa sekä Stadin Slangi ry:ssä.

Kun vielä muistelmien ensimmäisen osan teksti on sisällöltään enemmänkin ammattikirjoittajan leipätekstiä, pääsee toisessa osassa paremmin esiin Karissa asuva taiteilija ja pikku poika. Kun Kari hankki Joutsan asunnolle kukon, piti sille saada kanat. Pikkupoika teki niillä kokeen. ”Kun laittaa linnun  selälleen, se ikään kuin nukahtaa, tai ainakin ´halvaantuu´. Se oli hauska näky, kun likat olivat ketarat pystyssä.”

Karin teksti soljuu vapautuneesti. Tapahtumat ja ihmiset virtaavat lukijalle. Vaikka ne eivät aina etene kronologisessa järjestyksessä, kokonaisuus pysyy koossa. Kirja on ensimmäistä osaa helppolukuisampi myös suuremman tekstikoon ja selkeämmän taiton ansiosta. Kari piipahtaa tämän tästä Joutsassa, jossa hän on elänyt monet hetket.

”Viljo keksii kivan kilvan. Se kuka on ensin vedessä saa viskilestin. Sitten mies ryntää ensimmäisenä ulos ja juoksee jonon edellä pitkän laiturin päähän ja dyykkaa. Hypystä tulee kymmenen metriä pitkä jääliuku ja miehellä taju kankaalla. Talonmies oli unohtanut hakata avannon!”

Varvikko näyttää oppineen täysillä eläessään, että oma ja kanssaihmisten elämä saa ravintonsa yhteisestä toiminnasta. Kun hän saa itsenäisyyspäiväjuhlan puhujaksi 100-vuotiaan Frans Mäkisen tai kun hän elää hoivakodissa dementoituneen vanhuksen kanssa, ymmärtää mistä ihmiselle kasvaa kyky empatiaan.

Kirjan luettuani mietin onko jotain mitä Kari ei ole tehnyt. Sitten keksin, että hän ei ole tehnyt benjihyppyä sadasta metristä. Viisikymmentäviisi-vuotiaana Kari hyppäsi 51 metristä.

Jussi Särkelä