20.4.2015 John Kiviranta: Kohtalo

Niin läheltä että sattuu

John Kiviranta
Kohtalo
Proosateos, 2015
142 sivua

Kohtalo on John Kivirannan neljäs proosateos. Kiviranta jatkaa aiemmista teksteistään, Luuseri (2008), Tyttö ja satama (2009) ja Pyörre (2010), tuttua naturalistista ihmiskuvausta. Kiviranta kirjoittaa sellaisista aiheista sellaisille ihmisille, jotka eivät lue. Hänen aiheensa kuvaavat marginaalissa elävien ihmisten elämää sellaisena kuin se on, ilman kaunistelua tai vääristelyä. ”Leo, eläinlääkäriystäväni, oli sammunut lattialle oksennuksensa päälle ja hiukset kuivassa töhnässä, tiedostamatta olotilaansa.”

Kohtalon henkilöt ovat alkoholisoituneita, pilleristejä, sekakäyttäjiä, silti elämältä parempaa odottavia. Itsemurhan mahdollisuus on usein läsnä, koska parempaan vievien portaiden askelmilla on taipumus murtua. Elämä on raaka tosiasia, sen suorittaminen on vaikeaa. Vierellä kulkee koko ajan vapautumisen mahdollisuus viinan tai pillereiden asuissa. Kun tukea toisilta ei tahdo saada tai se on liian heikkoa, vaatii suunnatonta tahtoa pitää vapautus toimintavalikon ulkopuolella. Normaalit arjen ihmiset ovat näkyvissä, mutta eivät läsnä. He elävät jotain muuta elämää.

Kirjan kertojia ovat alkoholisti Jori ja hänen naisensa Emilia ja tämän sisko Rosette sekä Leo, alas kulkenut eläinlääkäri, jonka yritystoiminta Kööpenhaminassa lipuu kanoista pillereihin. Kohtalon juoni on yksinkertaisuudessa naseva. Tavanomaisuus tekee siitä toden.

Toisinaan taskussa on sen verran kahisevaa, että sen voi juoda ja herätä yömajassa. ”Nostin varovaisesti päätäni ja näin viereisessä sängyssä makaavan vanhan naisen, kasvot turvoksissa ja silmät kiinni. Kuin sata vuotta olisin nukkunut. Tämän päivän prinsessa Ruusunen. Pari seuraavaa sänkyä tyhjinä, sitä seuraavassa nukkui joku. Kulman taakse en nähnyt.”

Tyttöystävän kuolema soluu osana tapahtumien ketjua, kuten uudet rakastumiset. Viinahöyryissä suruaika jää lyhyeksi. ”Rosetten lämmin reisi oli reidessäni kiinni. Siemenkotani oli räjähdyspisteessä ja tuubini turvoksissa.”

Jos pidetään tiukasti kiinni siitä, että kirjallisuuden tulee kohottaa esteettistä makua, Kivirantaa ei pidä lukea. Tosin silloin pitäisi jättää lukematta myös monia maailman klassikoita kuten joitakin Tolstoin ja Honoré de Balzacin kirjoja. Kiviranta sanoo kuten asiat ovat. Hän tapailee Minna Canthin ja tämän esikuvan Émile Zolan jälkiä. Lauserakenne on ehkä Ernst Hemingwayltä. Vertaus näihin nimiin ei silti merkitse, että pitäisin Kivirantaa heidän veroisenaan. Ei Kiviranta siihen pyrikään, hän on oman tiensä kulkija. Esikuvat ovat tärkeitä. Itsenäiselle kirjoittajalle itsenäiset esikuvat.

”Kohtaloa” lukiessa huomaa, että aivan vähäisellä kustannustoimittajan työllä teksti olisi kustannusyhtiöille valmis. Omalle tekstille tulee sokeaksi. Kivirannan kirjojen kannalta ongelmaksi muodostunee markkinointi. Siellä kun pohditaan ensimmäiseksi mikä on kohderyhmä.

Kiviranta on kertonut, että hän ei tekstejään ole juuri kustannusyhtiöille edes tarjonnut. Hän ottaa omakustanteista pienpainoksia sitä mukaan kun kirja menee kaupaksi. Kirjojensa hinnaksi Kiviranta on asettanut painokustannushinnat.

Kiinteistönhoitaja John Kiviranta on koulutukseltaan kippari. Elämän näkijänä ja kokijana hän kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka väistämättä jäävät nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä marginaaliin. Meillä ihmisillä on taipumus vierastaa lähellämme olevaa erilaisuutta niin vahvasti, että emme edes lue sitä kuvaavaa kirjallisuutta. Kauempana olevat alakulttuurit ja erilaisuus on helpompi eräänlaisena eksoottisuutena suvaita. Kivirannan teksti pelottaa pikkuporvarillista sielua. Juuri siinä on sen vahvuus.

”Emilia… joka ei tehnyt kellekään pahaa, paitsi itselleen. Jätti meidät suremaan ja nauroi: Siitähän saitte. Ette sure minua, vaan surette itseänne, surette tulevaa omaa kuolemaanne, mutta ette tiedosta sitä… Surette omaa itsekästä suruanne. Pyyhitte kyyneleet toisten silmistä ja annatte omanne virrata, virrata niin paljon, että muut näkisivät ja saisitte tunnustusta kylpeä itsesäälissänne…”

Jussi Särkelä