27.6.2016 Helena Ruuska: Elämän kirjailija, Eeva Joenpelto

WSOY, 2015
385 sivua (sähköisenä kirjana)

Latasin Eeva Joenpellon elämäkerran kirjaston sivuilta (Helmet), josta sain sen lainaksi 10 päiväksi. Sähköisessä kirjassa on monia hyviä puolia. On mukavaa, että voi asettaa kirjanmerkin sivulle, johon haluaa palata myöhemmin. Näitä merkkejä kertyi muutamia. Niiden avulla löysin uudestaan huomiotani vaativia kohtia. Toinen hyvä puoli on, että kirja avautuu sille sivulle, mihin sen lukemisen on keskeyttänyt. Muita hyviä ja huonojakin puolia löytyy itse kunkin maun mukaisesti. Kirjaa ei tarvitse palauttaa, vaan laina-ajan päätyttyä se poistuu, eli en voi enää avata sitä. Sen kansi jää näkyville, joten näen myöhemminkin, mitä olen lukenut.

Eeva Joenpelto (1921–2003) syntyi Sammatissa, ”Lönnrotin pitäjässä”, ja kuoli Lohjalla. Vaikka hän asui pitkään myös Helsingissä, oli hänen henkinen kotinsa Sammatti, jossa hän eli myös viimeiset vuotensa ja siinä välissäkin, minkä ehti ja pystyi, etenkin rakennettuaan sinne komean talon. Toinen Länsi-Uusimaan paikkakunta oli Joenpellolle tärkeä: Lohja, johon monet hänen kirjansa sijoittuvat, vaikka hän ei sitä nimeltä mainitsekaan.

Miksi Helena Ruuska kirjoitti elämäkerran Joenpellosta, josta Tiina Mahlamäki on kirjoittanut jo aiemmin (Kuinka elää ihmisiksi. Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva, SKS, 2009, 475 sivua)?
HS:n kriitikko Pekka Tarkka oli kokenut Mahlamäen kirjan silotelluksi elämäkerraksi. Tiina Mahlamäki oli tehnyt aiemmin väitöskirjan Eeva Joenpellon Lohja-sarjasta ja sitten elämäkerran.

Ruuska sanoi lukeneensa ensimmäiseksi Mahlamäen kirjan, alleviivanneensa sen tekstiä runsaasti ja sitten lähteneensä puhtaalta pöydältä luomaan omaa kirjaansa. Eikä hän aikonut silotella.
En tässä lähde vertailemaan näitä kahta kirjaa keskenään, vaan keskityn Ruuskan teokseen.

Aivan kaikkea tietämäänsä ei toisen elämäkertaan kannata eikä ehkä voikaan kirjoittaa. Vähemmälläkin kirjasta saa puuduttavan. Ruuskan kirja ei ole puuduttava, siksi monipuolisesti hän kohdettaan kuvaa. Ruuska kokee Joenpellon samanhenkiseksi, vahvaksi naiseksi, vetäytyvien miesten rinnalla kuten monet Joenpellon romaanien henkilöt ja yleensäkin länsiuusimaalaiset naiset: vähäeleisiksi, tarmokkaiksi, suorapuheisiksi ja jopa koviksi. Joenpelto ei näyttänyt tunteitaan muille, keskittyi työhönsä, sai aikaiseksi mittavan tuotannon, menestyi ja kohtasi sekä ylenkatsetta että kunnioitusta. Ehkä nuo piirteet ovat yleisempiä läntisessä Suomessa kuin idässä, vai ovatko ne vain hokemia? Joenpellon eräät parhaimmat naispuoliset ystävät olivat karjalaiset Anu Kaipainen (Muolaan Mustosia) ja Eeva Kilpi (Hiitolasta).

Eeva Joenpellon kirjailijaura oli pitkä ja tuottoisa. Hänen ensimmäinen kirjansa ilmestyi nimimerkin suojissa vuonna 1946 ja viimeinen vuonna 2000.
Hänen uransa alkoi siis sotien jälkeisenä aikana, jolloin suomenkieliseen kirjallisuuteen levisi uusi suuntaus, modernismi ja sen uria aukovat modernistit. Sitähän Joenpelto ei ollut. Hän kuvasi realistisella otteella maalaiselämää, arvosti talonpoikaisuutta, kertoi taloudellisista ponnisteluista ja oli ylipäätään kiinnostunut elinkeinoelämästä ja siinä menestymisestä, jota hän myös kuvasi ymmärtävästi ja sisältäpäin. Häntä kiinnosti historia, jossa painopiste oli sotien välisessä ajassa.
Tätä modernistit eivät katsoneet hyvällä. Se vaivasi Joenpeltoa, mutta ei kyennyt esteeksi hänen kirjoittamiselleen. Päinvastoin: vastarinta, pahat puheet, niittaava kritiikki ja irviminen saivat hänet uhallakin kirjoittamaan niin kuin itse katsoi parhaaksi. Se oli yksi hänen menestymisensä salaisuus, eikä menestys tullut ilmaiseksi.
Hänen vahvuuttaan oli myös oiva psykologinen ote.

Hän kertoi menestyjistä, miten menestyttiin ja myös päinvastaisista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan, ristiriidoista näiden ihmisten välillä ja romaanihenkilöidensä sisällä. Henkilönsä hän rakensi yhdistelemällä tuntemiaan ja tietämiään persoonallisuuksia romaanihahmoiksi. Hän tuli kuvanneeksi suuresti myös omaa itseään.

Eeva Joenpelto sai lähes kaiken, minkä suomalainen kirjailija saattoi uransa aikana saada. Perustipa Lohjan kaupunki erityisen Eeva Joenpelto –palkinnon, jonka tosin lakkautti pian Joenpellon kuoleman jälkeen, koska Lohjan päättäjät eivät kokeneet saavansa itselleen ja kaupungilleen sitä mainetta ja kunniaa, mitä olivat palkinnon myötä lähteneet hakemaan.

Joenpelto sai muun muassa Kalevi Jäntin palkinnon (1952), Valtion kirjallisuuspalkinnon kuusi kertaa, Aleksis Kiven palkinnon (1967), Varjo-Finlandian (1989 ja 1994) ja Finlandia-palkinnon (1994 kirjastaan Tuomari Müller, hieno mies). Hän sai myös titteleitä ja arvonimiä. Hänen teoksiaan käännettiin eri kielille, ja häntä verrattiin Väinö Linnaan ja tämän Täällä Pohjantähden alla –romaanisarjaan. Jotkut pitivät Joenpeltoa jopa parempana kansan kuvaajana kuin Linnaa.

Pitkän uransa aikana Eeva Joenpelto menestyi kirjailijana ja myös Eeva Joenpeltona, kun mittana käytetään taloudellista menestystä ja yhteiskunnallista asemaa. Kirjailija vaurastui ja saavutti vaikutusvaltaa. Hänestä tuli Sylvi Kekkosen ystävä ja tämän puolison, presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin kuuluva. WSOY:n herrat joutuivat paniikkiin, kun Joenpelto uhkasi vaihtaa kustantajaa kun sama talo oli julkaissut Jorma Ojaharjun kirjan, jossa hän rusikoi muun muassa Eeva Joenpeltoa.

Eeva Joenpellon elämä oli kovaa. Hänen veljensä kuoli, jolloin äiti totesi väärän lapsen menehtyneen. Eevan olisi pikemminkin kuulunut kuolla veljensä sijasta. Tämä tietenkin satutti Eevaa sydänjuuria myöten ja lopuksi elämää. Kaiken lisäksi äiti suri menettämäänsä poikaa vuosikymmeniä.
Joenpelto avioitui tanskalaissyntyisen Jarl Hellemannin kanssa, joka perusti Tammen Keltaisen kirjaston ja joka toimi lopuksi Tammen toimitusjohtajana. Pitkään ja natisten kestettyään avioliitto rikkoutui, mistä Joenpelto ei kait toipunut ikinä. Hänen maailmassaan avioliittoa ei voinut päättää muu kuin kuolema.
Hellemannien vanhempi poika teki itsemurhan. Nuorempi kuoli 41-vuotiaana syöpään. Nämä olivat kovia iskuja, joiden haavat eivät parantuneet koskaan, mutta niidenkään vaikutusta ei sopinut näyttää muille.
Kirjailijan kuori oli niin kova, että monet eivät uskaltaneet lähestyä häntä. Sitä paitsi Joenpelto oli äkkipikainen, loukkaantui herkästi eikä hevin antanut anteeksi. Sen seurauksena oli syvenevä yksinäisyys. Toisaalta, kun Joenpelto sai häväistys- ja uhkauskirjeitä, hän hankki pistoolin ja alkoi harrastaa ammuntaa kotipihallaan Sammatissa.

Helena Ruuskan kirja ei vaikuta sievistelevältä. Hän ei rakenna Eeva Joenpellosta kulttia, vaan kertoo kirjailijasta, tämän työstä ja elämästä hyvin uskottavasti. Kirjailijasta, joka piti päänsä, mistä seurasi sekä hyvää että pahaa.

Tällaista kirjaa ei voitane kirjoittaa pelkästään tapahtumajärjestyksessä, vaan lukijaa viedään asian mukaan vuosia ja vuosikymmeniä edestakaisin. Se lisää hivenen vaikeusastetta muuten selkeään ja luettavaan teokseen. Mutta ei haitaksi asti.

Jorma Hyvönen