27.6.2016 Terhi Rannela: Frau

232 sivua

Karisto 2016

Hyvistä pahoiksi – ja hyviksi

Kerros kerrokselta, luku luvulta Terhi Rannela menee yhä syvemmälle historiaan, sen moniselitteisyyteen, nyky-yhteiskuntaan ja ihmismieleen. Kerronnassaan hän ei lavertele vaan poimii juuri ne elementit maisemasta, rakennetusta ympäristöstä tai ihmisestä, jotka ovat olennaisia, jotta lukijalla olisi käsitys maailmasta, missä rouva Frau eli. Kolmannen valtakunnan SS-upseerin Reinhard Heydrich:n, Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijan leski Lina Heydrich (1911-1985) oli omaa sukua von Osten – tanskalaista sukujuurta. Yksi hänen elämänvaiheistaan liittyy myös Suomeen. Hän oli Mauno Mannisen – Intimiteatterin perustajan ja johtajan – lyhytaikainen puoliso 1960-luvun puolivälissä ja kuoli Lina Mannisena.

Rannelan Frau perustuu vahvoille dokumenteille. Kuitenkaan se ei ole elämäkerta. Lähivuosilta samaa genreä edustaa Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013), joka kertoo venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan elämästä.
Kirjalliselta muodoltaan ne ovat vastakohtaiset. Kun Pelo maalaa ja laajentaa, niin Rannela pelkistää.

Frau Linan mies tapettiin natsien vastaisessa attentaatissa kesällä 1942. Tämä on vanhemman aikakauden keskipiste. Toista aikakautta edustavat vuodet 1984-85, jolloin kirjan Frausta kirjan kirjoittava toimittaja pääsee haastattelemaan Frauta.
Kurjensaarta lainaten kyseessä on välähtävä floretti, haastattelusarja, jossa vuoroin yritetään pistää ja heti perään otetaan taka-askeleet. Lähestytään hyvän ja pahan ydintä uskaltamatta edetä liian nopeasti. Tässä kohdin on kysyttävä, olisiko Rannelan tullut laajentaa liikerataa? Olisiko esimerkiksi haastattelija Erich Richterin hahmoa tullut taustoittaa? Myös attentaatin tekijöiden – Fraun puolison tappaneiden – ajattelu jää aavistuksen arvailujen varaa. Ilmeisesti olettamus on, että lukija hyväksyy teon.
Rannelan henkilöhahmot ovat hyviä, mietittyjä. Jos hän olisi taustoittanut tarkemmin useamman henkilön ajatuksia ja tekemisiä, ei romaani enää olisi ollut tiivis tarina. Rannela on siten hyvin johdonmukainen.

Frau on viimeisillään raskaana menettäessään puolisonsa. Jaloissa pyörii – henkilökunnan hyvässä hoidossa – jo kolme lasta. Frau ei myöskään ole tapettiin sulautuva hengetär, vaan voimakastahtoinen puoliso ja ehkä miestäänkin aatteellisempi kansallissosialisti. Frau on vahva, itsenäinen ja aatteellinen. Hän kykenee ottamaan vastuun.

Kun kerää puretaan, eivät Erich Richterin omat motiivit, hyvät ja pahat aikeet tai teot, riitä vastavoimaksi: onko Richter tabula rasa? Onko hän keksinyt hyvän myyvän idean? Jos niin on, niin siinä tapauksessa on ymmärrettävää, että aika ajoin esiin nousevat filosofiset avaukset eivät etene. Onko se Rannelan tavoitekin: lukija joutuukin itse pohtimaan. Ei ole sellaista valmista maailmaa, jossa viime kädessä palkkatyöväestön ansiomenetyksinä ja verovaroin kuljetaan kohti ilmastomuutokselta pelastettua paratiisia.

Rannela osaa kirjoittaa. Hän tuntee historiaa, romaanin keskeiset asiat paljon yli sen, mitä on tekstiinsä tarvinnut.
Tuija Kuuselan suunnittelema Fraun kansipaperi on realistisuudessaan ja visuaalisuudessaan kuin romaani itse.

Pentti Peltoniemi