20.11.2021 Auringon pilkuttaja – Riika Helle-Kotka

AURINGON PILKUTTAJA – RIIKA HELLE-KOTKA

Arvioija: Lauri Vanhala

Kommentti aluksi:

Auringon pilkuttaja-teos valottaa jonkin verran mm. Itardin, Steinerin ja Maria Montessorin persoonia. Montessori on kyllä ainoa tässä joukossa, jonka ajattelu, asenne ja elämäntyö saa minulta varauksetonta sympatiaa. 

Riikan runot ovat melkoisen epätavalliselta katsontakannalta kirjoitettuja, mutta puoltavat niin sisällöllisesti kuin ajatuksellisesti ajatuksia herättävän julkaisemisen. Kokoelma on monella tavalla mielenkiintoinen. Mielestäni rytmin ja tiiviin ilmaisunsa puolesta lähinnä proosarunoa.  Riika Helle-Kotka on käsitellyt aikansa sosiaalisen kuplan vankeina olleita yllä mainittuja  ”tutkijoita/ajattelijoita” varsin ansiokkaasti. Teos on koskettava ja samoja asioita on erityislapsien ja persoonien kohtelusta edelleen tänä päivänäkin asetettava tarkastelun alle. Suosittelen tutustumaan!

Seuraavassa käsittelen kokoelman runoja yksitellen, mikä ei ole minulle tavallista… mutta kun runot tuntuvat vaativan sitä.

Jean-Marc Gaspard Itard ja Victor ”Villi poika”

s. 9 Runossa ilmeisesti autistisen villin n. 11 vuotiaan 1797 metsästä lyödetyn pojan suulla kerrotaan hänen susi-äidistään, joka ulvoo, on vahva ja nopea, metsästää, on pehmeä ja hellä, kohottaa kuononsa kohden täysikuuta, ja ulvoo yhdessä villi-poikansa kanssa, pojan itkiessä nuolee tämän kasvoilta kyyneleet, Hän, se, äitinsä. 

Sinänsä sisällöltään fiktiivinen runo, jossa susi on laitettu ulvomaan nimenomaan ”täysikuuta”, mikä susien käyttäytymisessä ei kuitenkaan sinänsä ole tyypillistä. Useimmiten ulvonta on kutsu, eikä tapahdu tai ole tapahtumatta täydenkuun vuoksi. Susi-äiti lienee legenda ja koko asetelma henkii tuon ajan taikauskoisista kuvitelmista.

s. 10 Runossa Jean-Marc Itard kertoo Victoriksi nimeämästään ja huostaansa tutkimuskohteeksi ottamastaan villistä pojasta omanaan. ”Poika on otus, likainen ja ryömii neljällä raajalla, paljastaa hampaansa, murisee ja raapii seiniä. Ei kuule puhetta, kitaransoittoa, eikä kiväärin laukausta, tai tunnista nimeään, erota kuvia esineistä, pitää peilikuvaa toisena olentona ja näyttää sille hampaitaan sekä murisee.” 

Runo luonnehtii melko hyvin Jean-Marc Itardin itseyttä ja luonnetta ja toisaalta inhimillisesti luonnehdittuja havaintoja ilmeisen autistisen pojan käytöksestä.

s. 11 Runo kertoo ensin Victorin, villin pojan omista huomioista oman peilikuvansa suhteen. Sitten poika kertoo Jean-Marc Itardin reaktioista tuon tapahtuman johdosta. Itard on huvittunut ja poika ymmärtää, kun Itard sanoo hänen tuijottavan omaa kuvaansa peilissä. Poika ymmärtää siis kuitenkin sanat, vaikkei pysty kommunikoimaan niillä ja samalla ihmettelee, miksi Monsieur Itard sanoo peilikuvaa häneksi, sillä pojalle ” Minä on tässä, en tuolla. Kuka tuo on?” Samalla pojan villeys jotenkin inhimillistetään, kun hän sanoo osaavansa ajatella inhimillisesti, vaikka ei kommunikoi ja suustaan tulee pelkkiä äännähdyksiä. Pojan on vaikea matkia Itardin huulilta putoavia ääniä, ovat erilaisia kuin hänen omansa. 

Runossa viitteellisintä on, kun poika sanoo peilikuvastaan: Kuka tuo on? Minäkö? Se, itsen ja minuuden erottaminen toisistaan, osoittaa jo syvällisempää inhimillistä ajattelua.

s. 12 Runossa Itard kertoo kävelyretkestä pojan kanssa metsässä missä tämän ainakin oletetaan vuosia yksin kasvaneen. Poika kuulee metsässä jokaisen rasahduksen ja käpälän painalluksen, juoksee syvälle metsään jäniksen perässä ja katoaa. 

Runossa Itardin kerrotaan huomioineen pojan herkän kuulon ja reaktiot metsän, joka oletettiin olevan pääosin hänen kasvuympäristönsä, ääniin, vaikka tämä oli melkoisen välinpitämätön puheeseen, kitaransoittoon, jopa kiväärin laukaukseen ym. Näin hänestä välittyy inhimillisesti ottaen vahvempi mielikuva suden kasvattamasta villi-pojasta. 

s. 13 Runossa, ilmeisesti Itardin taloudenhoitaja kylvettää villi-poikaa, joka ei anna pestä hiuksiaan, mutta myöntyy selänpesuun ja täikampaan.

Hellyttävästi runossa myös kuvataan, miten poika kesken pesutoimituksen ja tukanselvityksen laski välillä päänsä taloudenhoitajan syliin: Tuo ”suden poika, pentuni”.

s. 14 Runo kuvailee pojalle kasvaneen parran, joten hän lienee tuolloin ainakin 16-18 vuotias. Itard näyttää hänelle miten parta ajetaan partaveitsellä. Poika kykenee nousemaan kahdelle jalalle ottaen tukea pöydän reunasta, huojuu, mutta pysyy pystyssä ja kykenee ottamaan askelia. Poika toteaa itse näyttävänsä ihmiseltä, mutta hänessä olevan ripaus sutta. Kieli on edelleen kankea muodostamaan sanoja ja ääni vieras. Jälleen tuodaan esiin, miten poika ulvoo ”täydenkuun” aikaan yksin huoneessaan ja hänen pelkonsa (tai ikävänsä) katoaa ”kuun pimeälle puolelle”. Aamulla poika kykenee sanomaan: ”merci” kun Itard ojentaa partaveitsen. Iltapäivällä poika saa käteensä mustekynän, jolla ”raapustelee paperin mustelmille”. Poika katsoo paperia tarkemmin ja löytää sanan: ”Merci”. Itard puolestaan tutkii paperin ”mustelmia” ja puistelee päätään.

Runo kuvaa Itardin intoa saada opetettua villi-pojalle kirjoitusta, vaikka puhuminen ei tältä sujukaan.

s. 15 Runo on mietelmä ja kysymys siitä, mitä me olisimmekaan ilman aisteja? Mutta, pojalla, kuten kaikilla elävillä olennoilla, myös eläimiksi kutsumillamme olennoilla on aisteja, näkö, kuulo, haju ja tunto ja myös eläimet ajattelevat. Eivät varmaankaan inhimillisin määrein, mutta oman maailmansa ja tarpeittensa mukaisesti. Runo kertoo aistien opettavan villiä vapautta, mutta enpä olisi siitä niin varma ihmisen osalta.

s. 16 Kuvaus Jean-Marc Itard:ta, joka toimi lääkärinä vuosina 1774-1838 ja tutki korvan Fysiologiaa ja sairauksia Ranskassa. 

Kummastusta herättää, ettei Itard kiintynyt ottolapseensa villiin poikaan, vaan kyllästyi tämän hitaan edistymisen vuoksi opettamaan ja tutkimaan häntä. Poika passitettiin mielisairaalaan, missä tämä eli n. 40 vuotiaaksi. Tämä kuvaa samalla aikalaisten suhtautumista erikoisiin ja outoihin ihmisiin, mutta herättää minussa epäilyksiä Itardin ”adoption” ja aatemaailman  motiiveista.

Riika on kirjoittanut runot naisen herkällä vaistolla ja kynällä. Odotin hieman huomioita Itardin ilmeisestä diaknostisoinnista Viktorin suhteen, mutta totesin että tarinan kerrontana asia tulee muutoinkin ihmetellyksi. Toinen huomion arvoinen seikka oli, kuinka vähän suoria viittauksia runoissa on Riikan omaan persoonaan ja ajatteluun runoilijana. Niitä kyllä lienee, mutta jossain siellä takana ja rivien välissä, jos tarkkaan katsoo.

Tohtori Maria Montessori 1870-1952   ”Nainen Liirassa”

s. 21 Proosaruno kertoo köyhälistön ”pimeiltä kujilta”, ”rähjäisistä mökeistä” esiin astelevista ”kalpeista pienistä ihmisistä, jotka säikkyvät varjoaan ja piiloutuvat hämärän katveeseen.”

Heistä ei välitetä ihmisinä, mutta heidän ajan tappamiseksi tapahtuva vilkas meluamisensa, kivien potkiminen ja piiloutumisensa kaiken riehan ja meluamisen jälkeen saa kaikki sulkemaan silmänsä tuolta joukolta, jääväämään heidät kuin heitä ei olisi olemassakaan. Mutta, signora Montessori näkee heidät.

Runossa on myös toinen ryhmä lapsia korkeiden muurien takana suljetuissa huoneissa lyömässä päätään seinään, mistä heidän itkunsa kaikuu kuuroille korville. Lasten tyhjä katse harhailee tyhjien huoneiden halkeamissa ja katsellessa hämähäkin seittejä päivästä toiseen. Kukaan ei halua nähdä heitäkään. Mutta, signora Montessori näkee, ei kosketa ja kuitenkin koskettaa.

Minun on myönnettävä pitäväni tästä lähinnä proosarunoksi luokittelemastani runosta. Riika on onnistunut hienosti tavoittamaan katulasten ja henkisesti jälkeenjääneiksi luokiteltavien lasten maailman tuon ajan mielisairaaloissa, asettaen ajan aikuisten normaalin arvomaailman noiden lasten maailman  kanssa vastakkain.

Kunnioitukseni luonteellaan ja työllään hankkinut signora Montessori näki ja kuuli nuo lapset ja omisti suuren osan elämästään heidän parissaan työskentelylle. Pelkästään Maria Montessorin sinnikkyys ja päämäärätietoisuus opintojensa osalta on tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta että hän käytti oppinsa tulevina vuosikymmeninä, lukuisista kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta, juuri erityislasten ja –nuorten opettamiseen ja ohjaamiseen vielä kruunaa tuon kunnioituksen. Tämä Riikan runo kertoo sen erittäin hyvin. Kiitos!

s. 22 Runossa Maria Montessori kertoo tunnoistaan mielisairaalaan suljetun lapsen edessä tekemistään huomioista itsestään. Riika vahvistaa vielä hienosti tunnelmaa laittamalla Marian sanomaan: ”Siinä istun ja katselen taimia hullujen huoneessa.” 

Riikan runossa Montessori ikään kuin näkee sitä kautta itsensä noiden lasten kaltaisena hullujen huoneella. Niin teen minäkin tämän maailman suhteen, sillä ja sen ihmisten tavoin en ole lähes-kään valmis itsekään.

s. 23 Runo kuvaa oppilaan/tutkittavan lausumia huomioita Maria Montessorin opetustekniikasta. Signora tarttuu rikkalapioon ja harjaan. Hän näyttää itse miten roskat kasataan ja pyyhkäistään rikkalapioon joka sitten tyhjennetään.                                                                                                                         

Riika kuvaa runossa tuon oppilaan toimia saman askareen parissa ja sitä kuinka roskat katoavat ”pyrstötähden untuvina, valkeiden lakanoiden vilkuttaessa pilvinä tuulessa ikkunan takana ja roskien muuttuvan tanssiviksi rotiksi”. 

Mukavan yksinkertaisen kasvatuksellisen asian ympärille rakennettu runo, joka puhuu hyvinkin monimutkaisesta asiasta, kuten lapsen itsemotivoitumisesta oppimaan ja kokemaan yhteisökoodin vaatima siisteys mielenkiintoisena ja yllätyksellisenä! 

s. 24 Runossa oppilas jakaa huomioita signoran eli Maria Montessorin pituudesta/suuruudesta, kauneudesta ja silmäripsistä, kuinka se hämmästyttää häntä.

Runo on hieno tulkkaus nuoren lapsen ajatuksen kulusta kohdistettuna signoraan.

s. 25 Runo lapsesta joka ei ole pieni aikuinen, on suorastaan sykähdyttävä signoran luonnehdinta oppilaistaan ja vertaus voikukkaan sopiva ja hieno. Erittäin koskettava runo , joka kertonee paljon myös Riikan omista ajatuksista ja arvoista.

s. 26 Runossa Giuseppe tanssittaa signoraa(Maria Montessoria) ja on hämmentynyt tämän persoonasta.

Tyylikkäästi puettu kuvaus Giuseppe nimisen hämmentyneen tanssittajan ajatuksista, joiden johdosta hän jännittyneenä lopulta sekoaa tanssiaskelissaan. 

s. 27 Runossa signora eli Maria Montessori, joka on ilmeisesti Giusepelle raskaana, parahtaa aikansa ja Giusepen suvun häntä kohtaan asettamille tyypillisille odotuksille. Signora näkee ne ylipääsemättömänä esteenä avioliitolleen Giuseppen kanssa ja väheksyy itsensä oikeuttaakseen ”pakonsa sypressikujan varjoihin”, pois miehen luota. Sieltä hän nurmelle tuupertuneena näkee ”sielunsa silmin” Giusepen kävelevän kainalossaan vaimo, joka ei ole signora itse.” Elämä tuli väliin, joten hyvästi Giuseppe.

Hieno runo!

s. 28 Maria Montessori pakenee maalle ja Giuseppe tulee perässä. Mies painostaa Marian luopumaan lapsestaan ja kieltää isyytensä tähän. Tuohon aikaan varmaan yksi niistä keinoista, joilla haluttiin välttää avioliiton ulkopuolisen lapsen aiheuttama häpeä.

Osuva runo!

s. 29 Runo kertoo Maria Montessorin pois luotaan antamasta lehtolapsesta, joka kokee, että hänellä on äiti joka käy aina joskus häntä katsomassa, mutta vain lähteäkseen taas muiden lasten luo.  Lapsi myös ensin katkeroituu Giuseppe isäänsä joka kieltää hänet ja äitiinsä, jonka huolenpidosta ei saa nauttia kuten toiset lapset. Hyvin tavanomaisia reaktioita nuorelle lapselle. Vasta myöhemmin lausutaan vaikea sana: ”Anteeksi äiti”.

Tämä Riikan runo vaikutti minuun syvästi tulkintansa aitoudella.

s. 30 Runo kertoo Maria Montessorin kasvamisesta irti aikansa sosiaalisen kuplan koodistosta Italiassa. Ainoana naisena yliopistossa, naislääkärinä ja poikkeavana hän tunsi olevansa hyljeksitty, väärässä paikassa, eikä kukaan toivottanut häntä tervetulleeksi.

Hän toisaalta oppi ettei inhimillisesti ymmärretty rakkaus aina riitä, oppi millainen koulu ei saisi olla ja ettei tiede anna vastauksia, ottamaan selvää asioista, tai poikkeamaan. Hänestä tuli ”kokonainen särkynyt astia ja ylpeä ruhjeistaan”. Silloin hän lopulta kuuli: Benvenuto! 

Jos tällaisen naisen kasvutarina ei ole kertomisen arvoinen, niin ei sitten mikään tässä maailmassa. Riika iskee runossa moneen ydinkohtaan ja –alueeseen Italian yhteiskunnan ja yhteisöjen yksilöön kohdistamista paineista ja siihen miten yksilö ollessaan tarpeeksi vahva, voi selvitä niistä. Kiitos Riika!

s. 31 Runo kuvaa ensin Benito Mussolinin lämpimäksi ja ymmärtäväksi Marian perustaessa omaa ideaansa toteuttavia lasten kouluja Casa de Bambini. Myöhemmin yhteistyö Mussolinin kanssa takkuili. Maria sanoo ettei hänen vapautensa ole sama kuin Beniton vapaus, ettei hän enää tunne miestä, jolla on kivääri, pistooli ja pakkasen suudelma.

Jälleen mielestäni hyvä otos kuvaamaan Marian herkkyyttä  havaita vallitseva ilmapiiri ja lopuksi viittaus Marian sydämen tekevän kuperkeikan hänen kuullessaan poikansa naurun.

s. 32 Runo on kuvaus Marian Intiassa oleskelun ajoilta, jolloin hän perusti raajarikkoisten ja katulasten koulun sinne. Hän saa lapset oppimaan kirjoittamaan ja lukemaan varsinaisesti opettamatta heitä; hän vain näyttää ja lasten uteliaisuus opettaa heidät.

Kuten runossa lopuksi todetaan: ”Lapsen vuosisadan pioneerit nousevat raunioista” . Hieno runo kaiken kaikkiaan.

s. 33 ”Heitän pimennysverhot  (blanco sivu rivien välissä) valolta syrjään”

Jotakin suurenmoista myös kontekstissa noihin edeltäviin runoihin tässä on.

s. 34 ja 35 Tietoja tohtori Maria Montessorin elämästä.

Rudolf Steiner   (1861-1925)  ”Ajattelija Kraljevecista”

s. 41 Runo kertoo Rudolfin junamatkasta isänsä kanssa.

Runo ei oikeastaan kerro mitään Rudolf Steinerin antroposofisesta maailmankuvasta tai ihmiskäsityksestä ja Rudolf nukahtaa vilisevän maiseman tuudittamana uneen. Jään kaipaamaan jotakin lukijalle välittyvää ajatusta.

s. 42 Runon loppu kertoo Rudolfin olevan kärsimätön samalla junamatkalla ja Gustav-veljensä kitisseen sekä häirinneen hänen rauhaansa. Ettei Rudolf ymmärrä miksi hänen pitää sietää Gustavin kitinää ”vain koska on vanhempi?” 

Samalla Rudolf ihmettelee miten numeroilla voi laskea auringon nousut ja auringonpimennykset. Rudolf pohtii auringonlaskun kultaamaa taivasta ja ihmettelee sen kauneutta, sekä miettii josko taivaankappaleet ehkä ovat sielullisia olentoja ja näkyvän maailman takana olisi toinen todellisuus, henkinen?

Olen vakuuttunut, että numerot, matematiikka ja erityisesti geometria, samoin kuin inhimillisen todellisuuden käänteinen toinen rinnakkaistodellisuus, jota Rudolf nimitti henkiseksi, ovat olleet Rudolf Steinerin mielessä useammankin kerran. Hyvä että Riika on ottanut asian runossa esiin.

s. 43 Runo kertoo tanssin ja liikkeen vaikutuksesta ja merkityksestä ihmisen musiikkikäsitykseen. 

Hyvä otos ja huomio, jonka uskon Rudolf Steinerinkin havainneen.

s. 44 Runo kuvaa lapsettoman Rudolfin haikeutta sen johdosta, ettei hänellä ole vaimonsa kanssa poikaa. Rudolf jopa arvuuttelee josko hän ”seuraavassa elämässä” on tuo poika, tai saa vielä pojan, jonka kanssa istuttaa omenapuut ja poimii sadon.

On mielestäni luultavaa, että Rudolf saattoi useastikin tuntea näin.

s. 45 Runossa ennustaja katsoo Rudolfin käden viivoja ja ennustaa tämän saavan paljon lapsia. Hän ei koskaan tiettävästi tullut isäksi.

Riika on kiitettävästi ottanut tämän runossaan esille. Minua jää ihmetyttämään, miten ajattelija edes eksyy kädestä ennustajan luo? Ehkä se oli satunnainen kohtaaminen, jossa ennustaja tarjoutui lukemaan Rudolfin kämmentä tämän pyytämättä.

s. 46 Runo kertoo miten Rudolf opetti viljelemään kasveja ”pirskottamalla vettä maahan, tarkkailemalla taivaankappaleiden asentoja ja polttamalla hiiren nahkaa, sirottelemalla tuhkaa pellolle niin, etteivät hiiret syö satoa silloin kun Venus on Skorpionin tähtikuviossa.”

Kertonee jotakin, Krisnamurtin Idän Tähti järjestöstä eroamisen lisäksi, Rudolfin ajatusmaa-ilmasta tai pikemminkin uskomusmaailmasta. Mainittakoon että Krisnamurt, tuo köyhä intia-lainen poika josta tuli tunnettu ”maailman opettaja” sai Rudolfilta kritiikkiä lähinnä vain ”itäisestä syntyperästään ja siitä ettei ollut valittua saksalaista syntyperää, vaan Idästä, mistä ei muka voinut tulla enää mitään maailmaa kehittävää tai uutta”. Natsismin tuomitseminen ei sinänsä, edellä mainitusta seikasta johtuen, pelasta mielestäni Rudolfin kasvoja ajattelijaksi, vaikka tämän opetusmenetelmissä on mielestäni myös paljon oikeaa ja hyvää. Selvänäkijä tai spiritisti hän ei tyylipuhtaasti ole, mutta tulee usein väärinkin luokitelluksi sellaiseksi.

s. 47 Runo on mielenkiintoinen. Rudolf kirjoittaa kuutamoyönä kirjettä ystävälleen ja hiiret kiipeilevät rapistellen kodin seinien välissä. Rudolf nauttii hiljaisuudesta, jonka rikkoo vain ”kodin nivelten naksahdukset.” Rudolf tervehtii setäänsä tuonpuoleisesta, sillä kuutamon sillalla elävät ja kuolleet kohtaavat.”

Rudolf toteaa mistä ei pidä ystäviensä runoissa: ”Laulatte aistimellisesta todellisuudesta. Se liittää ne läheisesti materialismiin.” Unessaan Rudolf sanoo kohtaavansa Faustin ja ”heräävänsä varoitukseen uteliaisuuteen lankeamisesta ja miten kaksi kertaa kaksi on kovin arkipäiväistä.” Tämä noudattaa mielestäni yleistä kaavaa, kerro jostakin puolet totta, niin koko valhe menee läpi. Viittaan tässä lähinnä tuohon ”varoitukseen uteliaisuudesta ja toisaalta matematiikan arkipäiväisyydestä.” (matematiikka, fysiikka ja eritoten geometria ovat ajattelijalle välttämättömiä avaruudellisen tilan ja abstraktioiden hahmottamista varten)

s. 48 Runo kertoo siitä miten oppilas pitää Rudolfista ja hypättyään tämän kaulaan kaataa naurun saattelemana tämän lattialle. Opettaja saarnaa kuin kysyisi jotakin, mutta vain jatkaa saarnaa. Oppilaan tekisi mieli mennä pihalle ja kiivetä vanhan omenapuun ylimmälle oksalle.

s. 49 Runossa Rudolf kehottaa antamaan lapselle rievun valmiin nuken sijaan ja ruokkimaan sillä tämän mielikuvitusta, sen sijaan että muovisen valmiin nuken pakotetun hymy-irveen myötä lapsen maailmankuva vääntyy aikuisten valmiiksi asettelemana luonnottomaksi ja jopa irvokkaaksi.

Neuvossa on kovin paljon totta ja saman asian voi pukea tuhanteen eri muuhunkin muotoon lähes tilanteesta kuin tilanteesta. Me kasvamme sosiaalisen kuplan vääristynein arvoin ja normein groteskeiksi kaikki ja tie siitä ulos sekä eroon on kivulias. Olen kuitenkin sitä mieltä, että aina on kivusta huolimatta hedelmällistä kamppailla siitä pois. Hieno runo! 

s. 50 Runo kertoo Rudolfin unelmien rakennusmuistomerkin palon johdosta tekemästä päätöksestä rakentaa aiemman tuhopoltetun puisen Gotheanum:n palaneiden raunioiden tilalle uusi betoninen Gotheanumin.

s. 51 Runossa Rudolf lausuu tuntevansa, vaikka ei näe. Että kauneus asuu meissä ja kysyy, ”oletko valkoinen keppini”.

Mikä lie Rudolfin uskonmenetyksen hetki luottamuksesta omiin voimiin ja kovin yleinen avuton toive muiden avusta ilman omaa ponnistusta?

s. 52-54 Rudolf Steinerin historiikki hyvin typistettynä.

Loppusivuilla esitellään Riika Helle-Kotka mielestäni oikein hyvin.

Kommentti lopuksi: 

Erittäin suositeltava kirja lukea. Aikansa ahtaiden asenteiden kuvausta, joskin sen samantyyppinen sosiaalinen ilmapiiri valitettavasti jatkuu Itardista, Steinerista ja Maria Montessorista, sekä lukuisista muistakin huolimatta hieman erilaisin muodoin tänäkin päivänä.