24.6.2013 Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani

MIELEN MOLEMMIN PUOLIN

Jaakko Yli-Juonikas

Neuromaani

Otava 2012, 650 sivua

Olipa lukukokemus! Otti tovin, ennen kuin pystyin sijoittamaan Neuromaanin aiempaan lukukokemukseeni. Muistijäljissä häivähtivät Joycen Odysseus ja Saarikosken Aika Prahassa.

Neuromaani on kirjallinen seikkailu tajunnan molemmin puolin. Tärkeitä henkilöitä ovat neurologit, mielisairaat ja psykiatrit. Päähenkilö Gereg Bryggman on Silvo Näreen päässään kuulema ääni. Psyykelääkkeiden tokkuroissa ajattelu kulkee yhtä loogisesti tai sekavasti kuin monilla nykyisessä todellisuudessa. Olemiseen ei saada otetta eikä tulevaisuutta nähdä.

Jaakko Yli-Juonikas on kolmannessa romaanissaan tavoittanut älyllisesti ja emotionaalisesti paitsi psykoosipotilaan, mielestäni myös eliitille mieliksi toimivien todellisuuden. Neuromaani on niin hyvä, että sen kirjoittajaa ei taatusti taivastella lehtien etusivuilla eikä häntä käytetä ns. yhteiskunnallisena vaikuttajana. Neuromaanin ansiot tulevat kasvamaan vuosien myötä.

Yli-Juonikas sai Neuromaanista tänä vuonna Jarkko Laine –palkinnon.

Palkintoraati ansaitsee romaanin ystäviltä hatunnoston ja syvän kumarruksen.

Romaanin eräinä tehtävinä pidetään ihmisenä olemisen tutkimista ja kätköissä olevien totuuksien paljastamista. Metodisesti voimme nähdä ihmisen, hänen läheisensä sekä muun yhteisön ja yhteiskunnan, vallitsevat ajattelutavat ja uskomukset jatkuvasti värähtelevien ja muotoaan muuttavien spiraalien ympäröiminä ja lävistäminä. Tietoisuus ei asukaan yksin yksilössä, vaan spiraalien ympäröimässä kokonaisuudessa. Siellä tietoisuus asuu ja kypsyy, mutta myös vääristyy.

Toisinaan yksilön tietoisuus pakenee tavoittamattomiin. Niin voi käydä koko yhteisölle.

Seuraavaksi kaksi näytettä. ”Seitsemisen vuotta sitten kipusin ´aataminomenapuuhun´ ja aloin natustella pieniä omppuja. Ajattelin kokeilla, josko häntä saisin kunnon ripulin (anteeksi: diarren) syömällä ns. villiomenoita, joissa on runsaasti oksaalihappoa (---). Vaimo siitä riemastui, että jos sinä aiot tappaa itsesi, niin hän myös. Siinä sitten istuimme isossa omenapuussa, vaimo ja minä, kuin kaksi Gibraltarin sukupuuttoon häviämässä olevaa apinaa ja popsimme villiomenoita…”

”Olet varmaan kuullut älyllisestä epärehellisyydestä. Se on nykyään suosittu hokema vars. tiede-, talous- ja maahanmuuttopoliittisissa keskusteluissa. Minuakin syytettiin keväällä 2009 älyllisestä epärehellisyydestä, kun erehdyin puolustamaan yliopistolain uudistusta ja Aalto-yliopistoa HS:n keskustelupalstalla.

Totta puhuen en vieläkään ymmärrä mistä siinä ruikutuksessa oli kyse. Kaikki oikeamieliset vasemmistohumanistit koottiin yhteisrintamaan protestoimaan tutkimusyksiköiden rationaalista integrointia, liike-elämän organisaatiorakenteita, tulospalkkausta jne. vastaan. Jos nämä hipit tosiaan niin pohjattomasti halveksivat taloudellisia arvoja ja tekevät tiedettään kutsumuksensa pakottamina, miksi he kuitenkin vaativat yleishyödyttömille piiperryksilleen rahoitusta?

Mikseivät he omaksu samoja lainsuojattomuuden toimintatapoja kuin ihailemansa uuden aallon teatteri-, elokuva- ja muusikkoporukat, varasta tutkimusvälineitä ja perusta vapaaehtoisvoimin omia riippumattomia tutkijakollektiiveja? Vasta siinä toteutuisi todella mertonilainen tieteen vapauden imperatiivi. Suom. ufotutkimus on hyvä esimerkki ja esikuva rehelliselle ja riippumattomalle ruohonjuuritason tieteilylle…”

Hullun vai viisaan puhetta?

Lopuksi varoitus. Romaaniin voi eksyä. Sen voi lukea yhtenä tajunnanvirtana, kiinnittämättä huomiota yksityiskohtiin. Mutta lukija voi myös pysähtyä todellisiin ja keksittyihin alaviitteisiin ja lähteisiin tai loikkia luvusta toiseen annettujen ohjeiden mukaisesti. Alaviitteissä vilisee suojelupoliisin raportteja, psykologisia ja aivotutkimuksen teoksia ja mitä kummallisimpia kustanteita, joiden olemassaolosta ei voi olla varma. Kaikki on kuten myöhäiskapitalismin elävässä elämässä. Jos ihmisellä ei ole vakaumuksellista tiekarttaa, hän eksyy.

Kun on kirjan lukenut, voi perustellusti kysyä eikö hulluutta riittäisi vähempikin kuin 650 sivua. Mutta kun nostat katseesi kirjasta ja suuntaat sen ympäristöösi, on yhtä perusteltua vastata, että sivumäärä on liian pieni. ”Ihminen käyttää aivokapasiteetistaan arkisissa tilanteissa vain n. 5-10 %; hyvää tiivistettä ikkunanpuitteisiin, kelpaa kenties myös pesusieneksi.”

Jussi Särkelä