08.06.2010 G. A. Gripenberg: Lontoo-Vatikaani-Tukholma

”Hän oli sileäksiajeltu ja korkean otsan kruunasi paksu, musta, jo harmahtava tukka. Kasvojen ilme oli silmiinpistävän totinen, mutta sen kylmyyttä lievensi ystävällinen, ehkäpä hiukkasen pingottunut hymy. Hänen poliittiset vastustajansa väittivät, että hän oli sekarotuinen. Pitikö tämä paikkansa, en uskalla sanoa, mutta hänen tumma ihonvärinsä saattoi ehkä tukea tätä väitettä”.

Näin kirjoittaa Tauno Kuosan suomentamassa muistelmakirjassaan Diplomaatin arkipäivää (WSOY 1965) G. A. Gripenberg (1890-1975). Hänen - Georg Achatesin - syntymästään on juuri kulunut 120 vuotta. G. A. Gripenberg oli suurlähettiläs, täysivaltainen ministeri, yksi itsenäisen Suomen kaikkien aikojen merkittävimmistä diplomaateista, jonka viimeinen tehtävä oli toimia Suomen ensimmäisenä YK-suurlähettiläänä 1956-1958.

G. A. Gripenberg –innostukseni alkoi siteeratusta luonnehdinnasta: sekarotuiseksi arveltu mies oli Argentiinan presidentti Hipólito Irigoyen, joka Gripenbergin mukaan oli ollut ”vasemmistosävyisen Unión Cívica Radical –puolueen johtaja. (---) hänen syntyperästään esitettiin epäselviä, osittain ristiriitaisia tietoja… Useimmat, joiden kanssa puhuin, luulivat, että hän oli noin 75 vuoden ikäinen, ehkä jopa 78-vuotias. Kaikki kuitenkin myönsivät, että hän näytti huomattavasti nuoremmalta”.

Selatessani ylhäisösukuun syntyneen Gripenbergin Diplomaatin arkipäivää havaitsin päivän kuluneen. Värikkäät luonnehdinnat, pienten herkullisten yksityiskohtien tarkka ja tyylikkäästi alleviivaava kerronta kuvittivat Gripenbergin kokemaa 1920-1930-luvun alun Argentiinaa. Elettiin aikaa, jolloin Suomen lähettiläs edusti Filadelfiaa!

Pian löysin myös Gripenbergin hieman aiemmin julkaistun muistelman, joka ulottuu 1930-luvun lopulta 1940-luvun puoliväliin, Lontoo-Vatikaani-Tukholma (suom. Lauri Karén, WSOY 1960). Kirja on 376-sivuinen järkäle. Osoittautuu, että G. A. Gripenberg oli paitsi ammattidiplomaatti, myös valtaisan tietomäärän omaava, tyylikkääseen sarkasmiin kykenevä analyytikko, jonka tärkeä keskustelu- ja kirjeenvaihtokumppani oli vuosikymmenten kuluessa muun muassa C. G. E. Mannerheim. Muistelmakirjassa Mannerheim on sotavuosien ylipäällikkö ja tulee valituksi presidentiksi. Mutta Gripenbergin maailmassa Mannerheimkin asettuu vain pieneksi, tärkeäksi, ihmiseksi muiden suurten joukkoon.

Pääosa tämän päivän kotimaisesta ”sota-aika- ja torjuntavoitto” -kirjallisuudesta sekä yksioikoinen päätelmä Suomen ajopuunomaisesta kohtalosta osoittautuvat Gripenbergin maailmassa hölynpölyksi, vailla totuuspohjaa oleviksi uskomuksiksi: esimerkiksi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei ollut toisen maailmansodan alkupiste, vaan seuraus. Sitä edelsi esimerkiksi Münchenin sopimus syyskuussa 1938. Sopimuksella luovutettiin Tšekkoslovakian sudeettialue Saksalle. Allekirjoittajina olivat Britannian Neville Chamberlain, Saksan Adolf Hitler, Ranskan Édouard Daladier ja Italian Benito Mussolini.

Maailmaa jaettiin. Puoli vuotta myöhemmin Chamberlain puhui Birminghamissa: ”Kuka ei tuntisi suurta myötätuntoa ylpeätä ja rohkeata kansaa kohtaan, jota vastaan on niin äkkiä hyökätty, jonka vapaus on tukahdutettu, jonka kansallinen itsenäisyys on kadonnut?” Kyse ei ollut Suomesta tai Mainilasta, ei todellakaan, vaan SS-joukkojen miehittämistä tšekkiläisistä Moravská-Ostravasta ja Vitkovicesta. Unkarilaiset joukot olivat samaan aikaan tunkeutuneet Ruteniaan ja Saksan armeijan joukot Böömiin ja Määriin. Gripenberg kirjoittaa, että ”Chamberlain, joka ei ollut vielä pystynyt täysin ravistautumaan irti Műnchenin 'rauha meidän aikanamme'” –illuusioista, joutui huomaamaan, että Saksasta saatu sana ei pitänyt.

Gripenberg sai huomata, että brittien myönteinen suhtautuminen pieniin kansoihin kohdistui myös Suomeen – talvisodan ajan ja sen jälkeen - kunnes britit, ja Gripenberg, kauhukseen joutuivat asemoimaan Suomenkin uudelleen. ”...jokainen mies ja jokainen valtio, joka marssii Hitlerin kanssa, on meidän vihollisemme… Annamme Neuvostoliitolle ja Neuvostoliiton kansalle kaiken sen avun, jonka vain voimme antaa”. Tämän Winston Churchillin radiopuheen jälkeen G. A. Gripenberg joutui kysymään itseltään: ”Marssiko Suomi Hitlerin kanssa?” Muistelmissaan hän kertoo, että ei osannut vastata. Elettiin vuotta 1941.

Gripenberg joutui pala palalta huomaamaan, että hän oli askelen jäljessä kotimaista päätöksentekoa, johtajuutta. Vastoin brittien toiveita, Suomi oli valinnut toisin kuin liittoutuneet olivat toivoneet ja olettaneet. Britannia ei ollut halukas työntämään Suomea Saksan suuhun, Stalinin Neuvostoliitto ei ollut haukkaamassa Suomea. Britit jopa hyväksyivät, että Suomi voi marssia vanhalle, talvisotaa edeltäneelle rajalle, mutta ei sen yli. Suomi marssi ja britit muistivat sen toisen maailmansodan päätyttyä Pariisin rauhanneuvotteluissa. Brittien, voittajien, muisti oli hyytävä.

Suomi oli ollut toisella puolella, Churchillin sanoin marssinut Hitlerin kanssa. Suomi oli ollut aktiivisesti katkaisemassa diplomaattisuhteensa Britanniaan. Menoa hämmästellyt ulkoministeri Anthony Eden oli huomauttanutkin, että ”Suomen hallitus sijoittaa panoksensa – are banking on – saksalaisten täydelliseen voittoon. Mutta erehtyy. Saksalaiset eivät tule saamaan tätä voittoa”. Joulukuun viides päivä 1941 oli takaraja Neuvostoliiton alueelle edenneille suomalaisille: ”Hänen Majesteettinsa hallituksella ei tule olemaan muuta mahdollisuutta kuin julistaa sotatilan vallitsevan molempien maiden välillä. (---) Niin koitti se päivä, jolloin taistelevassa Suomessa vietettiin jälleen kerran kansakunnan vapaiden kansojen joukkoon astumisen muistojuhlaa.” Gripenberg joutui jättämään Lontoon. Hän siirtyi Vatikaaniin, Mussolinin Italian syliin, Suomen lähettilääksi ja sieltä vuoden 1943 alussa Tukholmaan.

Kaukana olivat päivät, jolloin Suomi oli käynyt kunniakasta talvisotaa. Nyt Suomi kuului spitaalisena spitaalisten joukkoon – ja yritti etsiä ulospääsyä sodasta. Mutta Saksa piti omastaan tiukasti kiinni.

Gripenbergin muistelmakirjan Tukholma-osuus kuvaa koruttomasti, kuinka Suomi yritti pyristellä irti sodasta. Kiitos Ruotsin, Yhdysvaltain ja Stalinin Neuvostoliiton, se onnistui viime hetkillä loppukesällä 1944. Ja jälleen kerran tulee uskomaton olo: Gripenbergin kuvauksen perusteella Suomi ei saavuttanut minkäänlaista torjuntavoittoa, vaan kärsi tappion torjuessaan tarjotut aselepoehdot vielä keväällä 1944.

Niistä eivät rauhaehdot muuksi muuttuneet, mutta vielä tuhannet sankarivainajat ehdittiin saattaa hautaan. Heidän isättömiksi tai orvoiksi jääneitä lapsiaan elää vielä. Aikana, jolloin suomalainen militarismi on vallannut poliittisen ajattelun ja syöpynyt niidenkin tavoiksi, jotka sitä vastaan ovat perinteisesti puhuneet, lienee aika lukea uudelleen myös muiden kuin Gripenbergin aikalaismuistelmia. Kaiken kaikkiaan on kai kohtuullista kysyä, miksi ”suomalainen sivistyneistö” tai ”kirjallinen älymystö” edelleen vaikenee?

Milloin suomalainen kaunokirjallisuus alkaa käsitellä jatkosotavuosia toisin kuin sankarimyyttiä? Missä ovat Väinö Linnan tai Hannu Salaman työn jatkajat? Meneekö siihen yhtä kauan kuin vuoden 1918 tapahtumien syvällisempään, tasa-arvoisempaan ja laadukkaampaan kirjalliseen pohdintaan - Väinö Linnan uraauurtavasta pohdinnastakin kun alkaa olla puoli vuosisataa? Pelkään pahoin, että germaaniseen sivistykseen suomalainen älymystö ei yllä. Se elänee harhaista lumedemokratiaansa ja YYA-traumaansa.

PENTTI PELTONIEMI