18.05.2010 Timo Sandberg: Doobermanni

Doobermanni on Metalliliiton viestintäpäällikkö Juhani Torppola. Pitkän linjan ammattiyhdistysmiehestä ollaan leipomassa keskusjärjestö SAK:n puheenjohtajaa. Torppolan kuningasmatka kuitenkin katkeaa Tuusulanjärven jäälle.

  Tällainen on Timo Sandbergin uusimman rikosromaanin lähtökohta. Tapausta selvittämään tarvitaan rikoskomisario Erkki Heittola. Heittolan apuna on hänen alaisensa ja ihmissuhteensa ylikonstaapeli Taru Lund.

Timo Sandbergin rikosromaaniura alkoi vuonna 1990 ilmestyneen Unta ei voi tunnustaa -romaanin myötä. Hänen kuudes dekkarinsa aloitti Heittolan-sarjan (Kihokki, 2002), jonka viides teos on Doobermanni.

Sandbergin kirjoissa minua viehättää moni asia. Kadehdittavan hyvin hän yhdistää suuntaa vaihtavan juonen, jonka päätepisteessä on ratkaisu. Se ei tule mieleen ensimmäisenä eikä vielä toisenakaan, mutta lopussa langat solmiutuvat yhteen. Juonen käänteissä kompuroivat herrat ja narrit sekä leidit että arkiset naiset. Ja arjen kuvaajana kirjailijamme on tosi pätevä. Siinä hän kytkeytyy suomalaiseen realistiseen romaaniperinteeseen. Romaanihenkilöt ovat tuttuja ihmisiä elävästä elämästä – juuri tällaisia tyyppejä elää naapureinamme, itse kukin voisi olla joltakin kantiltaan romaanihenkilönä vaikkapa Doobermannissa.

Ammattiyhdistysliikkeen valtataistelu on samaa asemasta käytävää kilpailua, joka jyllää eri mittakaavassa pienissä ja suurissa organisaatioissa, ainakin periaatteessa. Ehkä ei niin rajuin keinoin kuin Sandbergin kertomana, mutta joskus rajumpanakin. Myös poliisityön kuvaajana Sandberg saa täydet pisteet. Hänellä on yhteytensä pariinkin poliisilaitokseen. Itse hän kertoo saaneensa myönteistä palautetta muutamilta poliisilukijoiltaan.

Doobermannin kuolemaan on useita mahdollisia syyllisiä, sillä Torppola on doobermannin sitkeydellä ja kovin konstein raivannut tiensä yhä korkeampiin asemiin. Sellaisella tiellä saadaan monenlaisia vihamiehiä ja kaunaisia tovereita.

Ja seksistä puheenollen, senkin osuuden ihmiselämässä Sandberg kuvaa osuvasti, realistisesti mutta nätisti. Kun palvelutalon vanhuspari kohtaa toisensa myös vuoteessa, Sandberg kertoo sen julistamatta, mutta vaikuttavasti. Heittolan ja Taru Lundin suhteeseen mahtuu sekä arkea että juhlaa. Ja vaikka Doobermanni oli kova karju kaikin puolin, oli hän seksikumppanina naisilleen hellä – vaikka raiskaustuomion olikin saanut, mutta siihenkin oli syynsä, kuten kirjasta selviää. Kuinka paljon Timo Sandberg kuvaa todella tapahtuneita asioita realistisessa rikosromaanissaan? Siteeksi on totta, mutta aivan näin ei ole käynyt Metalliliitossa, ei ainakaan Dobermannin aikoina. Kirjailija on varmasti kerännyt taskun pohjalle yhtä ja toista kokemusta 30 vuoden työuraltaan Metalliliitossa, ja vielä pidemmältä uraltaan elämässä, kanssavaeltajanamme. Sandbergillä on äänensä, joka välittyy tässäkin kirjassa, se ainakin on totta. Ja oma ääni on kirjailijalle yhtä tärkeä kuin laulajalle, vaikka ”kuuluu” toisella tavalla.

JORMA HYVÖNEN