10.08.2010 Hanhirova & Kekki: Apinanleipäpuun alla

Kun kyse on lähetyssaarnaamisesta ja löyhästä henkilökuvasta, niin Eija Paasirova ja Lincoyan Kekki välttävät kirjassaan Apinanleipäpuun alla. Antreasta Afrikkaan (Kesuura Oy) kaksi isoa lajityyppiin kuuluvaa teknistä itsestäänselvyyttä: heidän kirjassaan ei esiinny suuri hengen elähdyttämä pyyteettömyys eikä päähenkilön virheettömyys. Se ilmenee heti esipuheessa, jossa muistutetaan, että ”joidenkin mielestä suomalaisilla ei ollut mitään oikeutta mennä Afrikkaan asti kertomaan muille ihmisille miten heidän tuli elää”.

On myönnettävä, että omien puutteellisten uskontotieteellisten pyrintöjeni ja vähäisen sielullisen harrastaneisuuden takia tartuin hieman nihkeästi Paasirovan ja Kekin kirjaan – yllättyäkseni myönteisesti. Kirja ei olekaan toiviomatka, vaan sosiologisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin mielenkiintoinen ja opettava kuvaus sekä 1940-luvun lopun sotimisen köyhdyttämästä Suomesta että suomalaisen lähetystyön uraauurtavasta työstä Lounais-Afrikan Ambomaalla eli nykyisessä Namibiassa.

Kirjan teossa on nähty paljon vaivaa, sillä lukijaa palveleva yleistieto Namibian historiasta heimokuninkaineen avaa Afrikan moni-ilmeisyyden. Kun hutut ja tutsit tappavat toisiaan ilmeisesti vielä tänäänkin Afrikan Ruandassa, niin syynä ei ole ihmisten hyvyys tai pahuus vaan markkinaongelmat: leipäosuuksien jakautuminen tai alueiden hallintaoikeudet, joita edes liberalismiin perustuva kapitalismi ei ole kyennyt ratkomaan.

Apinanleipäpuun alla perustuu vankkaan lähdeaineistoon. Siinä on hyödynnetty historiantutkimuksen antamaa tietoa, aikalaiskirjallisuutta, lähetystyöstä Suomeen postitettuja raportteja sekä kirjan päähenkilönä esiintyvän lähetyssaarnaaja Antti Kekin ja hänen puolisonsa Eine Kekin (o.s. Montinin) haastatteluja. Oman persoonallisen näkökulmansa kirjaan tuovat toisen kirjoittajan, Eija Paasirovan (o.s. Kekki), ja hänen sisartensa välähdyksenomaiset muistelot lapsuudesta mustassa Afrikassa.

Apinanleipäpuun alla vilahtavat yhtä hyvin arkipäivän leikit, myrkkyliskot, käärmeet kuin koulumatkatkin kuorma-auton lavalla, missä saattoi joutua keskelle parikymmenpäistä leijonalaumaa, jolloin ”leijonat olivat niin lähellä, että avolavan laidan lankkujen välistä niitä olisi ylettynyt koskettamaan”. Mutta tuliko kenellekään mieleen koskettaa niitä?

Lähetyssaarnaajan työ oli ylläpitää lähetysasemaa ja sen koulua, opettaa poikakoulun oppilaita, rakentaa ja huolehtia, että asiat luistivat – nykytermein kaiketi – miehityshallintoon, mutta: Suomalaiset tietysti noudattivat lakia, mutta ei heillä ollut intressiä miehityshallinnon liehittelyssä. Aika aikaisessa vaiheessa lähetystyöntekijät ymmärsivät, että tavoitteena oli tehdä itsensä tarpeettomiksi antamalla paikalliselle väestölle eväät itsenäiseen toimintaan.

Oman ristipaineensa lähetystyöntekijöille aiheutti tietenkin se, että miehityshallintoa kiinnosti saada Ambomaalta työvoimaa, joka osasi kirjoittaa oman nimensä, mutta ei ollut liian sivistynyt ymmärtääkseen hyväksikäyttöään. Mielenkiintoista oli, että 1970- ja 1980-luvulla moni suomalaisten lähettien vanha oppilas haki sosialistisista maista korkeampaa oppia. Siten myös Swapo osasi toimia tarkoituksenmukaisesti: pitihän tulevalla itsenäisellä maalla olla koulutettuja johtajia. Mutta tuolloin eletään jo vuosikymmenten päässä ajasta, johon Apinanleipäpuun alla keskittyy.

Lähetyssaarnaajan puoliso huolehti, puolisoiden tapaan, paljon laajemmasta kuin kotitaloudesta. Hänen tehtävänsä laajenivat tarvittaessa palvelustytön häiden järjestämiseen. Tyttö – Albertiina – vihittiin Tiitus Heitan kanssa. Miehestä ”tuli myöhemmin pappi ja jopa ministeri maan ensimmäiseen hallitukseen”.

Entä kuinka suhtautua tautiepäilyihin, kun vallitseva ajattelu oli, että esimerkiksi spitaali leviää herneitä syömällä? Yksi lähetystötyöntekijöiden oivalluksista oli, että asiassa oli osin perää, koska kaikki söivät herneensä samasta kiposta. Bakteerit kulkivat sananmukaisesti suusta suuhun, ja kun niin tapahtui, niin vuosien tai vuosikymmenten kuluessa hitaasti itävä sairaus löysi heikon kohteen.

Kirjan päähenkilö, lähetyssaarnaaja Kekki, paljastuu myös tavalliseksi kuolevaiseksi, koska haettaessa tyttöjä koulukaupungista - pitkän ja huonokulkuisen matkan päästä - lomalle, niin erämaataipaleella kuorma-auton rengas puhkesi kolmesti: ei ollut vararengasta, ei kunnollisia työkaluja, joten autonrengas piti irrottaa vanteesta käsipelillä, jotta sisäkumin saattoi paikata. ”Lapsista oli hausta katsella, mistä kohdin rengasta alkoi nousta ilmakuplia”, kun Kekki uitti rengasta vesivadissa. Vesi vatiin saatiin jäähdyttimestä. Näppärä lähetyssaarnaaja sai reiän paikatuksi, renkaan vanteeseen ja matka jatkui – kunnes toinen rengas puhkesi. Operaatio piti tehdä uudelleen: kuuman veden jäähdyttäminen vadissa, paikkaus ja pyörä paikalleen. Jos toisella kerralla Kekin niska oli hieman punoittanut, niin kolmannella kerralla lapset kuulivat jo, kuinka hengen mies manaili mietoa kirosanaa ihunaa!

Seitsemän vuoden matka ei ollut perheelle rahasampo. Lähetystyöntekijät olivat aatteen ja sivistyksen matkalla. He olivat kansainvälisiä jo silloin, kun Brysseliin ei menty aamukoneella ja palattu iltakoneella päivärahatuntien täyttyessä. Lisäksi he saivat paljon aikaan – suorastaan uskomattoman paljon. Ja siinä sivussa levisi aatekin, joka jäi elämään hyväksi tai pahaksi. Sivistyksen kanalta kai hyväksi.

Kirja päättyy mielenkiintoiseen epilogiin, missä Eija Paasirova palaa Ambomaahan yli 50 vuoden kuluttua, ja Lincoyan Kekki vierailee maassa, missä hänen Yrjö-isänsä ja Juhani-setänsä syntyivät ja saivat myös Britannian kansalaisuuden. Vuonna 1947 matkaan kului toista viikkoa, ensin laivalla Tukholmaan, ja sieltä DC-3 Dakotalla lentäen Kööpenhaminan, Geneven, Nizzan, Ateenan, Kairon, Wadi Halfan (Sudan), Khartumin, Juban, Entebben, Taboran, Ndolan, ja Livingstonen kautta Windhoekiin seitsemän päivää - 48,5 lentotuntia -, niin nyt matka taittuu Frankfurtin kautta runsaassa puolessa vuorokaudessa, koneenvaihtoineen.

Paljon hyvää on tapahtunut, mutta myös paljon on ennallaan. Paasirova ja Kekki näyttävät valoa ja varjoa, kuten osan väestön köyhyyden. ”Surullista oli nähdä piikkilankoja pihamuurien päällä ja vartiointiliikkeiden merkkejä porteilla turvaamassa asukkaita ryöstäjiltä. Köyhyys ja työttömyys saa aikaan tämänkaltaista ’sosiaalista tulonjakoa’”, he kirjoittavat. Mutta vielä oli jäljellä vanhaakin, joka nyt siirtyy meille lukijoille. Oli ”ambolaisten ihmisten lämpö ja hellä halaus, nauru ja herkästi syttyvä moniääninen laulu”.

PENTTI PELTONIEMI