06.12.2010 Hannu Salama: Sydän paikallaan

Hannu Salaman Sydän paikallaan (Otava, 254 s.) osoittaa vääräksi kuvitelmat raitistuneena sammuneesta mestarista. Nyt reippaasti kuusikymppinen Harri Salminen tai Hande, ent. Hanski, vapaaherra Hans von Blixt asettaa ihmiset ja maailmanmenon paikalleen. Salama operoi mestarillisella tavalla alter egonsa – nyt Hanskin tai Hansin tai Blixtin – avulla ja kokoaa palapeliä, johon löytää ratkaisun. Lukemisessa auttaa Salaman kielellinen ja kirjallinen eksaktius: kun usean perättäisen pilkulla erotetun lauseen sisältävän virkkeen keskelle vielä ilmestyy sulkuihin sijoitettu tarkentava sana, niin vastaavaa kielellistä täsmällisyyttä voi löytyä vain oikeuksien tuomiolauselmissa.

Ajattelua edellyttävien lauseiden perusteella Salama on kuin suuret venäläiset kertojat. Mutta hän ei ole venäläinen kirjailija, vaan suomalainen, joka kykenee leikkimään kielellä, uskonnolla, ihmisillä, aatteilla, seksuaalisuudella. Kaikki tapahtuu joko menneessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa, joka on kohta koettu.

Salama tietää kuinka luoda jännitteitä tai kuljettaa useita toisistaan riippumattomilta näyttäviä tasoja erillään ja lomittain, kunnes lopulta – ja jo romaanin aluksi! - vilauttaa avainta, joka sopisi Pandoran lippaaseen.

En tiedä onko tulkintani toivosta – paremmasta - kaiken Salaman kirjoittaman epätoivon ja pessimismin jälkeen totta tai mahdollista. Luulisin kuitenkin olevan yhtä varmasti kuin Hans von Blixt on ”tomperelainen”, kuten useat muutkin läpi Salaman tuotannon kulkeneet hahmot. Salaman naiset ovat eläviä ja vereviä, ja heillä on oma halu ja tahto – ja taito kuten Golgatan Olgalla (myös muodossa Kolkatan Olkineen) tai Nyrkki-Kyllikki, joka viisimarkkasesta kääri housunsa polviin. Pahin oli kuitenkin rehtori Kyy-Kaisa, joka lienee ollut työläisperheiden kakaroita kohtaan sadisti.

Naisten kouluttamassa – kaupallisessa? - maailmassa Hande tai Blixt sitten mittauttaa markkina-arvoaan ja selvittää mitä hänelle merkitsi Allun (eli Viktor von Borgforsin) ja Aatun – tamperelaisten lapsuuskavereiden - äiti, Hans von Blixtin ritariksi lyömä, Regina von Emmeritz alias SM-tason uimari Heidi Peltonen 1940-luvulta, kadonnut unelma, tai Anna Mikaela Kotala (ent. Konttinen, ent. Peltonen, o.s. Kotala). Mukaan mahtuvat ex-puolisot ja Hedi-Reginan mieskin, eli Allun ja Aatun isä, natsilta haiskahtava saksanlehtori, joka häviää rehtorikamppailun.

Kaikki on totta ja mikään ei ole tosi. Pysyvää on koululaitos, joka ei palvele työväenluokkaisia lapsia – ei silloin eikä nyt -, pikkuporvarillisuus, mukavuudenhalu ja Brysselin viran tuoma loitontuminen ideologisista peruslähtökohdista. Punaisimmat toverit ovat myös antaneet periksi globalisaation houkutuksille, mutta ovat jälleen suuntaamassa antennejaan, kun eivät tiedä, kuinka pian Yhdysvallat on Maon tarkoittama koriseva paperitiikeri.

Ainoa supervalta, joka oli hetken oli yksi ja ainoa supervalta, on montaasinomaisesti mukana kuvassa, kun Riitta, hyvin säilynyt kuusikymppinen, on valmistautumassa muuttoon ison meren taakse, ja kyselee Handen ennustenäkyjä, on kaatumaisillaan Kiinan syliin, vaikka supervallan piti voittaa ideologioitten kilpajuoksu.

Entä synteesi – sen aika ei vielä ole. Hande kirjoittaa suurta kirjaa. Ja niinhän teki Harri Salminenkin 1967, kun Minä, Olli ja Orvokki ilmestyi.

PENTTI PELTONIEMI