26.06.2011 Jukka Tarkka ja Jukka Koivisto: Päiviö Hetemäki

Kuinka oli Hetemäki ja tulopolitiikka?

Jukka Tarkka: Isänmaan unilukkari

Jukka Koivisto: Päiviö Hetemäki, sovinnontekijä

1940-70 -luvun vaikuttaja Päiviö Hetemäki (1913-80) muuttui kuoltuaan enemmän poliitikoksi kuin konsensusta etsiväksi talous- ja työmarkkinamieheksi. Hänestä edellisen tupokauden kuolinkorahdusten aikaan ilmestyneet kaksi elämäkertateosta ovat viisi vuotta ilmestymisensä jälkeen aiempaa ajankohtaisempia.

  Kun ensin oli 40 vuotta kerrottu Päiviö Hetemäen (kok.) keskeiseksi saavutukseksi 1960-luvun työmarkkinoiden myönteinen kehitys ja erityisesti vaikutus ns. tulopolitiikan aloittamiseen syksyn 1967 suurdevalvaation jälkeen, niin juuri kumpikaan 1986 ilmestyneistä elämäkerroista ei noteeraa Hetemäen kahden vuosikymmenen mittaista työmarkkinauraa kuin muutamilla sivuilla. Erityisesti tohtori Jukka Tarkan Isänmaan unilukkari (WSOY) kykenee häivyttämään tämän jakson lähes olemattomiin. Selvästi enemmän painoarvoa, joskin Hetemäen kokonaistoimintaan nähden verraten niukasti, työmarkkina-asiat saavat tohtori Jukka Koiviston elämäkerrassa Päiviö Hetemäki. Sovinnontekijä (Edita). Koiviston eduksi on todettava, että hän käsitteli aihetta ohimennen jo hieman aikaisemmin ilmestyneessä väitöskirjassaan Etulinjasta Etelärantaan. Päiviö Hetemäen poliittinen toiminta vuoteen 1962 (Inforviestintä Oy).

  Siis: kun suomalaisen kansantalouden kohtalonkysymys on toisen maailmansodan voittajavaltioihin kuuluneiden liittoutuneiden (Ison-Britannian ja Neuvostoliiton) ”miehityksen” päätyttyä Suomessa 1947 ollut, kuinka hillitä palkkakehitystä, vakauttaa kansantaloutta tai yrittää kolmikannalla saada aikaiseksi sellaisia yhteiskuntapoliittisia uudistuksia, joihin poliittinen järjestelmä ei kykene, niin miksi tämä on niin vaikea aihe sisällyttää poliittisen historian tutkimukseen?

  Jos ja kun Hetemäki oli ”sovinnontekijä”, ”kansakunnan unilukkari” ja yksi ”eheytyksen arkkitehdeistä”, niin onko mahdollista kirjoittaa hänestä elämäkerta ottamatta huomioon esimerkiksi tohtoritason (mm. Tapio Bergholm, Jorma Kalela, Pauli Kettunen ja Marjaliisa Hentilä) tai muuten ammattitaitoisten tutkijoiden (kuten Jyrki Helin, Johan Koivisto ja Karl Gustaf Kunnas) kirjoittamia ammattiliittohistorioita.

  Nuorempana tutkijoista, Koivisto, ehti sentään tutustua Paperiliiton uusimpaan historiaan, tohtori Antti Kujalan kirjoittamaan Paperiliiton historia 1906-2005. Paperiteollisuuden työmarkkinasuhteet ja suomalainen yhteiskunta (Paperiliitto, 2006).

Monipuolinen Hetemäki

Siispä Hetemäen suuri rooli suomalaisessa yhteiskunnassa runsaan kolmen vuosikymmenen aikana (1945-1980) ei elämäkertateosten perusteella ole hänen työmarkkinaroolinsa, olkoonkin, että hän johti työnantajajärjestöjä 20 vuotta: Puunjalostusteollisuuden Keskusliittoa 1951-61 ja EK:n edeltäjää STK:ta 1962-71. Näinä vuosinahan Suomeen luotiin työeläke- ja perhe-eläkejärjestelmä, sairausvakuutusjärjestelmä, rakennettiin puoli miljoonaa arava-asuntoa ja siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon.

  Jos näistä saavutuksista, niiden luomisessa keskeisesti mukana ollut henkilö, ei jää historiaan, niin mistä sitten? Ehkä siitä, että hänen ajatuksensa Elinkeinoelämän Yhteistyövaltuuskunnasta (EVAsta) työllisti Yhdysvaltain YK:n pääsihteerikilvassa 1971 hylkäämän Max Jakobsonin toimitusjohtajakseen, ja myöhemmin tarvitsi johtajakseen myös tohtori Jukka Tarkan? Tällä verukkeella kansallinen unilukkari ja sovinnontekijä jää kuitenkin ansiotta lähes joka toisen, ehkä useammankin, suomalaisen silmissä.

  Entä Hetemäen vakuuttava poliittinen ura? Kansanedustajana 1945-62, ministerinä neljästi, joista kahdesti pääministerin sijainen, Suomen pankin johtokunnan jäsen seitsemän vuotta? Vastaavia suuruuksia on runsaasti.

  Kenties lähimmäksi kansallista merkittävyyttä elämäkertakirjureiden työn perusteella Hetemäki nouseekin uuden ulkopolitiikan ymmärtäjänä, kehittäjänä ja puolustajana. Erityisesti Koivisto – ja hänen väitöskirjaansa pitkälti tukeutuen myös Tarkka – havaitsevat, että kokoomuslaisista 1950-60-luvun poliitikoista Hetemäki osasi olla ryhdikäs sekä omiensa että ah-niin-pelottavan Urho Kekkosen edessä. Hetemäki ei ollut sellainen toisinajattelija, joita olivat Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth tai Kauko Kare. Hän ymmärsi, minkä Jakobsonkin viriilissä iässä toimiessaan UKK:n oikeana kätenä, että Suomen ulkopoliittiselle uskottavuudelle ei yksin riitä kaukolännen tunnustus. Siihen vaaditaan ymmärtämystä myös läheltä, idästä ja lännestä.

  Kun näin lähestyy Hetemäen uraa ja työtä, niin voi päätyä Jukka Tarkan tavoin lopputulokseen, että Hetemäki vältti ylivoimaiselta näyttävän realiteetin haastamisen siitä riippumatta, miltä realiteetti tuntui.

  Hän tuli toimeen yhtä hyvin koti- ja neuvostokommunistien, ay-sosialistien, Neuvostoliiton kuin hävittyjen sotien arpien avaamista vaativien kanssa. Tarkan sanoin sodan kokemukset eivät olleet Hetemäelle sankari- ja jännitystarinoita, vaan ”sodan perintö velvoitti torjumaan uusia, eripuraisuutta edistäviä poliittisia ryhmiä”.

  Sellaisia oli äärivasemmisto mutta ei eheytynyt SAK.

Uskomaton kamppailu

Kahden tohtorin – Tarkan ja Koiviston – vereslihalle ulottuvassa taistelussa ei ole voittajaa. On uskomatonta, että sovittelija ja unilukkari sai uuden, sinänsä nykyoikeistolle hyvin opettavaisen, tulemisensa kahden samanhenkisen ja –taustaisen elämäkerturin samanaikaisena tutkimuskohteena. Kummastakaan kirjasta ei vieläkään välity sellaista Hetemäkeä lisävalottavaa tietoa, että asialle tarvittiin sekä Koivisto että Tarkka. Koiviston tiedettiin vuosikausien ajan koonneen materiaalia Hetemäestä.

  Koska historiaa käytetään osana jokapäiväistä politiikkaa – ja tuleekin käyttää, jotta politiikka perustuisi johonkin – niin kyseessä saattoi myös olla ”imperiumin” vastaisku. Ei voi välttyä ajatukselta, etteikö merkittävä joukko 1960-70-luvun kokoomusvaikuttajia olisi kokenut olonsa vaikeaksi. Heidänkin ylleen levisi varjo, kun UKK oli saatu leimatuksi. Näin lukien, mielestäni, Koiviston ja Tarkan elämäkerrat kulkevat Hetemäen kuoleman jälkeen eri latua.

   Jukka-duon Hetemäki-elämäkerrat, olkoonkin, että niiden merkitys työmarkkinasuhteiden kuvaajana jäi hyvinkin puutteelliseksi, valaisivat UKK:n kauden Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa tervehdyttävällä tavalla.

  Tarkennettakoon vielä, että UKK-aika ei tarvinnut tervehdyttämistä. Meneillään olevasta ajasta on vaikea ajatella samoin.

Pentti Peltoniemi