1.04.2013 Alli Kantola: Meillä on vain toisemme

MEILLÄ ON VAIN TOISEMME
Alli Kantola

Lahdessa nykyisin vaikuttavan kirjailija, työnohjaaja, ilmaisukouluttaja ja kirjallisuuskriitikko Alli Kantolan ensimmäinen romaani ilmestyi helmikuussa 2013. Aikaisemmin häneltä on julkaistu tietokirjoja sekä aforismi- ja runokirja.

Runokirjassa Matkalla tapaamme (1989) teemoja ovat mm. inhimillinen kasvu, valta, ihmissuhteet, epäilyn ja luottamuksen rajanveto. Nämä teemat, kiitollisuuden lisäksi, nousevat esiin myös teoksessa Meillä on vain toisemme.
Kirja on omakustanteeksi hyvin editoitu, sen kieli on elävää ja sitä oli ilo lukea.

Kirjan päähenkilö, 72 vuotias Amanda, muuttaa syntymäkaupunkiinsa Green cityyn ja jättää taakseen vapaaehtoistyön maahanmuuttajien parissa. Ennen muuttoaan hän käy eroamassa kirkosta. ”Jokin hänessä jättää hyvästiä kokonaiselle maailmanjärjestykselle. Jo vieraaksi käyneelle.”

Kauan sitten hän hautasi kolarissa tien penkalle lentäneet lapsensa, samassa onnettomuudessa vammautuneen miehensä ja myöhemmin äitinsä, jonka hyväksyntää hän koko lapsuutensa etsi. Lastensa ja miehensä kuoltua hän uppoutui työhönsä.

Kaupungissa aikaisemmin käydessään hän on nähnyt satavuotiaan, hylätyn talon. Se on kuin hän: vanha ja hoitamaton. Hän haluaa kunnostaa talon kaupunkilaisten yhteiseksi tilaksi, olemisen kodiksi. Hän alkaa tietoisesti uneksia. Tästä tulisi hänen viimeinen räväytyksensä! ”Tämän kun saisi vielä hoidettua, olisi sujut elämän kanssa. Voisi nostaa lakkia, kumartaa, kiittää ja poistua.”. Tapahtuu viiden leivän ja kahden kalan ihme: hän saa talon vuokrattua itselleen, yhteisöllisyys ei olekaan kuollut ja taloa tulee kunnostamaan joukko yrityksiä ja kaupunkilaisia talkoohengessä.

Nimikilpailun tuloksena talo saa nimekseen Lohtu ja sen puisessa talonpoikaissängyssä Amanda itkee itkun, joka ”tulee niin kaukaa, ettei sitä omakseen tunnista.”. Taloa yhdessä muiden kanssa kunnostaessaan Amanda hoitaa muiden lisäksi myös itseään. Hän alkaa aamuisin heräillä hengellisten laulujen konserttiin.

Myös erilaisilla tiloilla ja huoneilla on osansa tarinassa. Voisi melkein puhua tilan poetiikasta (Gaston Bachelard, 1884 – 1962). Maailma ja tämä näkyvä olemuksemme ovat kotimme: ”Niin se on. Meillä on vain toisemme. Täällä on taivas ja täällä on helvetti. Ne, mitkä me itse teemme.”.

Teos antaa äänen seniorikansalaisille, joita yhteiskunnassa ehkä jo pidetään passé-ilmiönä (kuten ehkä myös satavuotiaita taloja). Vanheneminen ja seksi kuvataan Amandan suhteessa 18 vuotta nuorempaan Rafaeliin, joka on hypännyt kapitalismin oravanpyörästä. Jos tarinan Rafael on Arkkienkeli Rafaelin allegoria, on enkelin tehtävänä Heenokin kirjan mukaan parantaa ihmisten sairauksia ja haavoja.

Kuuma suhde Rafaeliin kuitenkin viilenee, sillä ”Rafaelin avaruudessa Amandalle on tullut vilu.”. Hän ei enää voi hyvin suhteessa. Hän työntää miehen pois tämän nuoren tyttöystävän syliin kuin lintuemo poikasen pesästä.

Iiris, lastenlääkäri, jonka Amanda on tavannut ystävätoiminnassa, on vakavasti sairas. Hän on heidän ystävyytensä aikana antanut Amandalle takaisin lapset, kaivanut ne surun takaa eläviksi.
Mies, jonka kanssa Amandalla nuorempana oli suhde, joutuu kolariin. Hän vaipuu koomaan ja Amanda alkaa alitajunnassaan vastaanottaa tämän ajatuksia. ”Missä nyt vaeltaa mies, joka on elänyt niin kuin ei koskaan kuolisi?”
Mies kuolee, Iiris kuolee, mutta mikään ei oikeasti lopu.

Kirjaa lukiessa mieleen nousee sana ”avainromaani”. Odotettavissa ei kuitenkaan ole kostoa, skandaaleja eikä mustamaalamista, päinvastoin: kirja on tarina fiktiivisen Amandan henkisestä kasvusta, luopumisesta, epäilyn karkottamisyrityksistä ja (itse)luottamuksen kasvusta.

Erilaisia yhteiskunnallisia seikkoja on teoksessa pohdittu kiitettävästi. Se on toisaalta lempeä, pohdiskeleva saarna, toisaalta rippi ja se antaa odottaa jatkoa Amandan elämän kuvaukselle.

Alli Kantola: Meillä on vain toisemme
237 s.
ISBN 978-952-286-379-9
BOD 2013

Lisää kirjailijasta: http://muutossauna.websites.fi/

Christine Hammar