1.12.2017 Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen: Alex

Alex
Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen
Otava, 2017, 312 sivua

Nuoren poliitikon muistelmat

Elämäkerrat ja muistelmat luetaan tietokirjoihin. Niitä on kahdenlaisia: henkilön itsensä tai jonkun kanssa kirjoittamia. Toinen kirjoittaja voi olla joko piilossa eli haamukirjoittaja tai teoksen toimittaja. Näissä tapauksissa tyylin, aihevalintojen ja koko teoksen kontrolli on kirjan päähenkilöllä.
Toisenlainen elämäkerta on sellainen, jonka tekee yksi tai useampi ulkopuolinen kirjoittaja. Tällöinkin arkistojen avaaminen ja muun tiedon saaminen saattaa olla valvottua ja riippuvainen joko omaisten tai muun tahon suostumuksesta.

Niinpä elämäkerroissa, etenkin politiikkojen ja yritysjohtajien tarinoissa, on useimmiten jonkinasteinen ennakkosensuuri. Parhaimmillaan henkilöstä on saatavissa niin paljon aineistoa, ettei kirjoittaja ole riippuvainen vain yhdestä tai kahdesta lähteestä.
Tämä tuli taas kerran mieleeni lukiessani poliitikko Alexander Stubbin (s. 1968) muistelmia. Vielä en ole lukenut kalastaja Linkolan elämänkertaa.

Stubb kertoo esipuheessa yhteistyöstään Karo Hämäläisen kanssa: ”Olemme kumpikin kirjoittaneet kirjan jokaisen luvun, kappaleen, virkkeen ja sanan. --- Minun elämäni, yhteinen tekstimme.”
Yhteistyö on ollut tiivistä. ”Nauhurille tallentui lähes 50 tuntia jutustelua, todellista raakatavaraa,” Stubb kertoo. Esipuhe onkin mainio tiivistelmä kirjoittajien työmetodista.

Filosofian tohtori Alexander Stubbilla on paljon kiinnostavaa kerrottavaa, onhan hän toiminut Suomen ulkoministerinä, Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä, pääministerinä ja valtiovarainministerinä sekä kokoomuksen puheenjohtajana. Nykyisin hän toimii Euroopan investointipankin varapääjohtajana ja presidentti Martti Ahtisaaren perustaman Crisis Management Initiative -rauhanvälitysorganisaation hallituksen puheenjohtajana.

Stubb on kirjoittanut tai toimittanut 18 kirjaa. Tämä on hyvä todeta, sillä kuten Stubb itsekin toteaa, häntä on pidetty pinnallisena ihmisenä, eikä ole tahdottu muistaa hänen monipuolisia opintojaan ja vahvaa, joskin lyhyttä, poliittista uraansa.

Alex ei kerro vain Stubbin poliittisesta urasta, vaan elämästä kevääseen 2017 asti. Hän luo katseensa myös tulevaan, niihin asioihin, jotka Suomen ja maailman on ratkaistava lähivuosina.

Kuningastie katkaistiin

Sinnikkyytensä, lahjakkuutensa, opiskeluissa menestymisensä, sosiaalisten taitojensa ja rohkeutensa ansiosta Stubb eteni nopeasti suurin piirtein kaikessa mihin ryhtyi ja oli aina valmis uusiin valintoihin ja hyppyihin tuntemattomaan. Nuo ansiot olivat ilmeisesti myös osasyynä hänen poliittinen uransa päättymiseen niin varhain. Kaikki puoluetoverit eivät luonnonlakien mukaan voi hyväksyä tällaista uraa, etenkin, kun mies tahtoo ja kykenee uudistamaan vanhoja kaavoja, joiden mukaan on ”aina” toimittu.

Kyllin monet ja riittävän vahvoissa asemissa vaikuttavat henkilöt halusivat ja pystyivät torppaamaan Stubbin kuningastien. Toisaalta hänellä on myös vankka ystäväpiiri, joka tuki miestä vaikeissa paikoissa ja kriiseissä.

Stubb oikaisee hänestä julkisessa puheessa esitettyjä väittämiä: hän ei ole ollut koulukiusaaja eikä ole kiusannut luokkatoveriaan, joka on invalidi. Ylivilkkaana lapsena ja nuorena hän on saattanut tölväistä jotakuta ja sanoa sellaista, mikä on loukannut. Systemaattiseen ja toistuvaan kiusaamiseen hän ei ole syyllistynyt. Vammainen luokkatoveri oli hänen kaverinsa, jota hän suojeli parhaansa mukaan.

Kaikkiaan elämäkerta antaa Stubbista sellaisen kuvan, joka meillä on asiallisen julkisuuden perusteella. Hän on valoisa, herkästi hymyilevä, älykäs ja seurallinen sekä hyvin perhekeskeinen.

Kirja on hyvin kirjoitettu, sujuva ja siinä on runsaasti ajankohtaista tietoa asioista, joiden pitäisi kiinnostaa meitä – siis muutakin kuin Alexin henkilökohtainen tarina, joka sekin on mielenkiintoinen.

Hän on tavannut mielenkiintoisia ihmisiä, aikamme huippujulkkiksia niin politiikan kuin talouselämänkin huipulta. Stubb korostaa eri yhteyksissä, että vaikka on kansainvälinen suomalainen, hän on isänmaan asialla missä liikkuukin ja mitä tekeekin.

Hänen työnsä isänmaan hyväksi ei ilmeisesti kohdistu kaikkiin suomalaisiin. Näin tulkitsen, kun hän kirjoittaa, että esimerkiksi sosiaaliturvan ”säästöt” (lainausmerkit minun), ovat isänmaan parhaaksi.

Ehkä niin onkin, jos isänmaan onni ja selviytyminen maailman myrskyissä edellyttää leskiparan viimeisen leivänpalan viemistä tämän suusta tai vanhuksen hylkäämistä ”kotihoitoon” yksin kuolemaan lääkkeiden ja hoidon puutteeseen. Esimerkiksi.

Jorma Hyvönen