29.05.2011 Anna-Kaisa Iivari: Tyttöministeri

Ellei lukukokemuksena pohjalla olisi ollut Annakaisa Iivarin kiitetty esikoinen Juhannus italialaiseen tapaan (Otava 2010), niin hänen maaliskuun lopussa ilmestynyt romaaninsa Tyttöministeri (Otava) olisi siirtynyt mökkilukemiseksi. Niin uskomattomalta kirjan alku tuntui. Mitä sitten tapahtui: romaani alkoi viedä mukanaan. Tärkeä alajuonne hyvinvointivaltion tilasta alkoi hahmottua ymmärrettäväksi – realistiseksi - todellisuudeksi.

Iivari kirjoittaa hyvin, luettavasti ja pinnalliselta vaikuttavan tyylin ohella puhuttelevasti, ehkä jopa syvällisesti. Asia voi näyttää kuorrutetulta kakulta, mutta sisältö kätkee isoja ja vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä, joita pitää ratkaista.

Politiikan tehtävänä on löytää keinot. Ellei siihen kykeneviä poliitikkoja ja puolueita ole, niin päätökset tehdään Brysselissä tai pankkituilla elvytetyissä finanssikonserneissa. Iivarin päähenkilö, hehkeimmät tyttövuotensa taakse jättänyt nelikymppinen ruotsinopettaja Iiris Luoto, tempautuu sattuman kautta politiikkaan. Hänet valitaan suurella äänimäärällä eduskuntaan. Siinä hän muistuttaa Toni Halmetta tai Tanja Karpelaa. Iiris on pyhäkoulumaisuudessaan kuitenkin toisenlainen; ei piikitä itseään eikä avaa nutturaansa. Siksi hän on sopiva oman puolueensa ministeriksi hallitukseen, jossa tarvitaan yhtä sirpaletta tasapainottamaan valtaryhmiä. Iiriksestä tulee hallituksen itsepalveluministeri.

Tehtävänsä päättäneen Vanhasen-Kivimäen vihreän ydinvoimahallituksen jäljiltä mikään uusi innovaatio, joka sekoittaa kaiken vanhan, turvallisen ja toimivan, ei enää ole uutta. Mutta sekin on pientä, kun Iivari antaa bitti- ja nettimaailman vyöryä julkishallintoon sellaisella voimalla, että normaali vesiklosetin käyttökin alkaa olla uhattuna.

Tyttöministeri touhuaa ja toteuttaa. Koulunkäynti muuttuu virtuaaliseksi. Silläkin säästetään. Vanhat työtoverit ajautuvat työttömiksi, mutta Iiris puurtaa. Vahva virkakoneisto ja hallituksen sekä oman puolueen vahvat miehet hoitavat ajattelun. Kansakunnan kannalta se voi yleensä koitua onneksikin.

Kaunokirjallisuudessa tällainen fiktiivis-dokumentaarinen tulevaisuuden ennakoiminen voisi muuttua helposti kauhukuvaksi tai jatkuvaksi temmellysten ja toilausten kentäksi, kuten espanjalaisessa TV-draamassa Serranon perhe. Iivari välttää kuitenkin ansan, eikä lähde – tai ajaudu - helpoimmalle tielle. Moniäänisyyttä ja näkökulmien vaihtelua tuo usean rinnakkaisen kertojan käyttäminen tarinan viemisessä eteenpäin.

Näin romaanin lopputulokseksikaan ei valikoidu kumpikaan todennäköisistä vaihtoehdoista – kaiken romahtamien ja julkinen häpeä tai nousu seuraavalle portaalle. On olemassa kolmaskin vaihtoehto: inhimillinen kavu.

Sekä italialaisella lomallaan että tyttöministerillään Iivari osoittaa kirjalliset resurssinsa. Hänen koneestaan syntyy luettavaa tekstiä, jonka teemat ovat universaaleja.

PENTT PELTONIEMI