6.1.2014 Noitanaisen älä anna elää

NOITATUOMIOT MODERNIN AJAN OIKEUDELLINEN KÄYTÄNTÖ

Leena Virtanen
Noitanaisen älä anna elää
Tosikertomus noitavainoista  Suomessa 1666–1671
WSOY 2013

Taikuus oli 1600-luvun puolivälin Ruotsi-Suomessa tavallista yhtälailla kansan keskuudessa kuin akateemisissa piireissä. Lainvastaista siitä oli tullut vuosisataa aikaisemmin uskonpuhdistuksen seurauksena. Noitavainoiksi tilanne äityi maassamme vasta 1600-luvun lopulla. Noitavainot eivät siis olleet vastoin vallitsevaa puhetta keskiaikaan kuuluva ilmiö, vaan varhaiseen moderniin yhteiskunnalliseen murrokseen liittynyt juridinen käytäntö.

Noitavainojen päällepäsmärinä toimi Johannes Gezelius vanhempi. Hän oli Suomessa ensimmäinen piispa, joka ryhtyi määrätietoisesti kylvämään luterilaista uskoa kansaan. Hänet tunnetaan suomalaisen koululaitoksen kehittäjänä ja katekismuksen ”Yxi paras Lasten tawara” kirjoittajana.

Käytännön vastuun kuolemantuomioiden langettamisista kantoivat Ahvenanmaalla, jossa tapahtuneisiin vainoihin Virtasen kirja keskittyy, kihlakunnantuomari Nils Psilander ja kirkkoherra Bryniel Kjellinus. Edellä mainittu perusti toimintansa ajan eurooppalaiseen, etupäässä saksalaiseen tieteelliseen kirjallisuuteen, pappi taas sai toiminnastaan henkilökohtaista etua ja henkistä tyydytystä. Noidiksi epäillyiltä naisilta etsittiin noitamerkkiä, Stigma Diabolia, mikä edellytti epäillyn riisuutumista.

Psilanderin omaksumalla noitadoktriinilla tarkoitetaan teoreettista tutkimusta, joka pyrki selvittämään noituuden ominaislaadun, sen vaarallisuuden eri asteet ja helpottamaan tuomareita ja papistoa noitien tunnistamisessa. Psilanderin usko asiansa oikeutukseen oli niin vahva, että se ei horjunut edes silloin kun noitasalva, jonka avulla noidat lensivät noitavuorelle Blåkullaan, osoittautui väärennetyksi, Kastelholman linnan vahtimestarin saapasrasvaksi.

Myös tuohon aikaan oli tasapuolisuuteen pyrkiviä, jotka karttoivat fundamentalistisia näkemyksiä ja otteita hakien sopua eri näkemysten välillä. Ahvenanmaalla tunnetuin sovittelija oli Saltvikin kirkkoherra Boetius Murenius. Hänen seurakuntansa säilyi vainoista täysin puhtaana.

Tutkijat eivät ole löytäneet yksiselitteistä vastausta noituus- ja taikuusoikeudenkäyntien lisääntymiseen juuri modernin ajan alussa. Vainot kuitenkin osuivat yhteen suurten taloudellisten ja sosiaalisten mullistusten kanssa. Kansaa vaivattiin erityisen raskaasti sodilla, liikakansoituksella, katovuosilla ja köyhtymisellä. Samaan aikaan raha- ja vaihtotalouden mullistukset avasivat pienelle joukolle rikastumisen avaimet. Ihmiset olivat jakaantuneet kansan valtavan enemmistön muodostamaan köyhään kansanosaan ja pieneen rikkaiden joukkoon.

Viitaten ruotsalaiseen historioitsijaan Peter Englundiin Virtanen muistuttaa, että 1500- ja 1600-lukuja kutsutaan ”kauhun vuosisadoiksi”. Ihmiset pelkäsivät lähes taukoamatta. 

Turvaton ihminen, jolla ei ole selkeää näkemystä tiestä tulevaisuuteen, etsii syyllistä tilanteeseensa. Niinpä myös koville pantu ”kansa nousi raivokkaasti vaatimaan noidille kovia tuomioita”.

Leena Virtanen päättää hienon kirjansa: ”Maailmassa on ollut sitä ennen ja sen jälkeen paljon kärsimystä. Teoriat ja uskomukset vaihtuvat, muuttavat muotoaan, mikään ei ole yksiselitteistä. Mutta ihmiskunnan väkivaltaisen historian varjoja meissä jokainen kantaa mukanaan. Historian tapahtumien tunteminen herättää kysymyksiä myös omassa ajassamme. Eikä meidän tarvitse katsoa pelkästään kauas menneisyyteen. Oman aikamme tarkka lähiluku on jälleen erityisen tärkeää. Missä olivat Suomen rosenhanet, stiernhöökit ja hjärnet (osoittivat Ruotsin puolella noituussyytösten epäloogisuudet ja valheellisuuden) 1600-luvun lopulla? Keitä he ovat silloin, kun omasta ajastamme tulevaisuuden vuosisatoina kirjoitetaan historiaa?”

Jussi Särkelä