26.10.2021 Kun taivas alkoi laulaa – Gia Virkkunen
Gia Virkkunen
Esipuheessaan runoilija kertoo, miten hänen runokirjansa syntyi. Edellinen (Rakkauden varjot ja auringot, 79 sivua) ilmestyi vuonna 2016, ja myös sen hän on kuvittanut ottamillaan mustavalkoisilla valokuvilla. Kuvat puhuvat omilla sanoillaan, ja sanat luovat omia kuviaan. Kummankin teoksen etukansi pohjautuu samaan mustavalkoiseen valokuvaan. Erilaisia ne ovat siinä, että ovat toistensa peilikuvia, ja ensimmäisessä taivas ja takakansi on painettu okran väriseksi, uudessa kannet on painettu sinisellä. Hyvä idea, sillä näin teosten ilmiasussa on jatkuvuutta, muta myös erottuvuutta. Jatkuvuutta on ehkä myös sisällössä, vaikka runojen aiheet ovat erilaisia. Vai ovatko? Ainakin niissä on hyvin henkilökohtainen tunnelma ja runokuvat, jotka yhdistyvät maailmaan kuin sormet sormien lomaan. Kokoelman 45 runoa on jaettu kuuteen osastoon. Osien nimet ovat: Nuoruus, Lupaus, Petos, Kohtalo, Päästä ja Menikö näin? Realismia ja taikatemppuja ”Älä astu sieluuni kengät jalassa Näin runoilija kehottaa runon Älä astu sieluuni (sivu 16) aluksi. Runo päättyy: Näiden kahden kohdan välissä on säkeitä ja säkeistö. Osa säkeistä liittyy runon aiheeseen (ehkä siihen, kuinka haavoittuvainen sielu on), jotkut pikemminkin hajottavat kuin syventävät aihetta, runon reunat vuotavat. Tämä ongelma on yksi vaikeimpia runojen kirjoittamisessa. Niin runo usein syntyy, mutta kun sitä lähtee työstämään, huomaa, että siihen liittyy teemoja, jotka kuuluisivat toiseen runoon. Pitäisi siis sekä karsia että lisätä, muokata ja tiivistää ennen kuin runo on valmis. Sen aiheeseen voi sitoa teemoja, jotka kasvattavat runoa, syventävät ja vahvistavat sitä. Mutta se ei ole helppoa, koska väkisin ymppääminen voi muokata runosta tasapaksun ja jäykän. Se voi menettää runollisuutensa ja muuttua julistukseksi, mikä on ikävä asia, jos runoa ei ole tarkoitettu julistukseksi. Runo Jäät (sivu 20–21) toimii esimerkkinä taiten teemoitetusta runosta. Se on tiivis, vaikka useita säkeistöjä pidempi kuin edellinen esimerkki. Runon nimi voi tarkoittaa jäitä, sillä siinä ”Jääkuutiot sulavat kuumalle iholle” ja ”Jääkuutiot sulavat suussa”. Jos menee syvemmälle runoon, ”Jäät” voi tarkoittaa myös, että joku tai jokin jää jäljelle tai luo. Ei ehkä kuitenkaan jää pois, luokse jäämisestä vihjaa muun muassa säe: ”Liian laiska olemaan onnellinen.” Koska kyse on runosta ja sen maailmoista, eri tasoista, eri tulkinnat voivat osua maaliin. Jos lukija tai runoa kuunteleva samaistuu siihen, hän tulkitsee runon tilanteensa, tunnetilansa ja kokemansa mukaisesti. Runo Puolukan lehden puna on esimerkki (on niitä monta muutakin) runosta, jolla on runsas, mutta tiiviisti aiheeseen sitoutuva kuvasto. Tästä yleisestä väittämästä runoilija lähtee ja luettelee erilaisia yhteyksiä, jotka kartoittava tuskan syitä yksityiskohtaisesti. Sattumaako lie vai jotain universaalia, että jotkut tutkimukset ja arvailut viittaavat siihen, että kun kasvit saavat syksyllä lehtiinsä punaisen värin, se on merkki niiden stressistä ja uhmakas ele kirvojen ja muiden vihollisten suuntaan. Keskusteluja minuna ja sinuna ”Sinä lupasit ja lupasit, Puhuuko runoilija tässä perheenjäsenelleen, läheiselleen tai ehkä rakastetulleen – entiselle tai nykyiselle? Tätä hän ei kerro. Minulle tuli vahva tunne, että hän puhuu itselleen, mahdollisesti peilikuvalleen. Joka tapauksessa runo voi olla sisäistä puhetta. Sitä paitsi siinä on huumoria, joko hellästi ymmärtävää tai ironiaa, ellei molempia. Runossa sinä voi olla minä ja minä sinä, tai jotain muuta. Tässä runon lukijalle on jätetty tilaa tulkintaan. Ja hyvä niin. Kun on riittävästi ilmaa, runosta tulee tiivis. Petos osio ottaa kantaa nykytilaan esimerkkien kautta. Runo Sukellus I (sivu 42) päättyy säkeisiin: Runossa Sukellus II (sivu 43) runoilija kysyy: Kun Helsingin yliopistossa väitellyt (2010) tohtori Gia Virkkunen kirjoittaa kadonneista nuorista miehistä ja edellisessä runossaan 150 000 köyhästä lapsesta, hänellä on kysymyksiinsä taustaa: Virkkunen on tutkinut 1930 luvun pulakauden köyhien kokemusta ja verrannut sitä 1990 luvun laman köyhien kokemuksiin (väitöskirjan pääotsikko: Köyhyydestä ei puhuttu, sitä vain elettiin). Noiden lama-aikojen perujako ilmentää runo Viha (sivu 48), jossa runon kertoja joutuu pakolaisvastaisen ihmisen vihan kohteeksi? Syynä voi olla jokin muu syvä traumatisoituminen kuin jokin lamakokemus, sitä ei runo kerro, eikä tarvitsekaan. Ehkä me kaikki tiedämme tällaisen vihaisen ihmisen, ehkä itsekin tunnemme niin syvää katkeruutta, että se muuttuu vihaksi – syystä ja toisestakin. Ehkä tämä runo saa pysähtymään hetkeksi miettimään. Näin voin toivoa. Samaa 1930-luvun traumaa käsittelee runo Elämänlanka (sivu 53). Tässä runossa tullaan nykyaikaan, runoilija kiittää Hurstia. Runon kuvastoa Näitä kuvia ja symboleja Gia Virkkunen käyttää runsaasti. Mielestäni hän runoilee niiden kanssa taitavasti. Ne eivät hyökkää silmiini, vaan istuvat säkeisiin luontevasti. Voidaan toki tunteista ja tunnelmista kertoa myös toisin, harvinaisemmin, itsekeksityin ilmaisuin. Kunhan ei sorruta keinotekoiseen ilmaisuun. Ja täytyyhän runossa käyttää sellaista kieltä, johon lukija ja kuulija voi samaistua. Chilen ja koko Latinalaisen Amerikan suuri runoilija, Nobel-palkittu Pablo Neruda (1904–1973) kirjoitti pienen esseen ”Epäpuhtaan runouden puolesta” (suomentanut Pentti Saaritsa kokoelmaan Pablo Neruda runoja, Tammi, 1971, kolmas painos). ”Runous on epäpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja...” Neruda toteaa, että on opettavaista ... antautua tarkastelemaan lepääviä esineitä, käytössä kuluneita, sillä niillä on historiansa; ”Niistä huokuu ihmisen yhteys maahan.” ”Ja älkäämme milloinkaan unohtako melankoliaa, kulunutta sentimentaalisuutta ... jonka kirjallinen fanaatikko hylkää ... Joka pakenee huonoa makua lipeää liukkaalla jäällä.” Kun runoilija kertoo kukasta, hän liittää siihen muutakin kuin tieteellisen määritelmän mukaisen koppisimenisillä kasveilla lisääntymiseen erilaistuneen kasvinosan, jossa kehittyy kasvin hedelmä. Tai hän ei nimeä sitä ruohovartiseksi kasviksi, jolla on kukat tai kukinnot. Runoilijalle kukka on symboli, jonka hän istuttaa runoonsa, ja yhteydestä riippuen se voi tarkoittaa melkein mitä tahansa. Samalla tavalla hän voi käyttää kaikenlaisia ilmiöitä ja esineitä, mitkä saavat uusia merkityksiä runon maailmassa. Gia Virkkusen runot tarjoavat raikkaita oivalluksia, realismia ja taikatemppuja mielikuvituksen maailmassa. Jorma Hyvönen |
|
