16.3.2017 Juhani Suomi: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus

Juhani Suomi
Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Tammi 2016, 676 sivua (kirja), saatavana myös e-kirjana

JUHLAINNOSSA UNOHTUNEITA JA UNOHDETTUJA

C.G.E. Mannerheimin syntymästä tulee 4. kesäkuuta 150 vuotta. Nyt tilanne on sekä Mannerheimin että Suomen kannalta parempi kuin vuonna 1967, jolloin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta.  Näin ei olisi, ellei Mannerheimin syntymän ja 150-vuotispäivän välissä olisi juhlistettu myös tuota 100-vuotispäivää. Vuoden 1967 juhlahumun liepeillä ilmestyi suuri joukko akateemista tutkimusta ja kaunokirjallisuutta, joiden ansiosta tänään on olemassa paljon monisyisempi kuva vuonna 1951 maallisen vaelluksensa päähän saapuneesta marsalkasta kuin 50 vuotta sitten.

Esimerkiksi viime syksystä lukien muutaman kuukauden sisällä ilmentyneet Tapio Kuosman Tuntematon Mannerheim (Nordbooks), Teemu Keskisarjan Hulttio (Siltala) sekä Martti Turtolan Mannerheim (Tammi) valottavat Sankari- tai Murha-Kustaa-hahmon kuvan inhimillisemmäksi, synkimmän mustan ja valkoisen taittaen. Tosin vieläkään Mannerheim ei ole poeettinen, laukkaava runoratsu, vaan lähempänä ihmistä, jolla oli eittämättömästi marmorisen kohokuvan ohella humaaneja piirteitä.

Niitä erityisesti ihmisoikeusjuristina työuransa tehnyt, kirjailija-oikeustieteilijä Kuosma nostaa esille. Jos olisi noudatettu Mannerheimin ohjetta vuoden 1918 sodan alussa, että antautuvaa vihollista ”on kohdeltava sotavankina”, niin sisällissodan päätyttyä vankileireille ei olisi sullottu 74 000 punavankia – lukumäärä on sattumoisin yhtä suuri kuin jatkosodassa kaatuneiden suomalaisten määrä.

Populaarihistorioitsija Keskisarjan Hulttiossa voidaan nähdä, että periodeittain on marmorikin kovettunut. Nuorukaisesta kasvoi mies, kun ensin oli elänyt siten, että taskun pohjalla kilisi vain muutama kopeekka ja nukkeanimaation perusteella (Katariina Lillqvistin Uralin perhonen) elämään toi lämpöä kirgiisinuorukainen.

Tieteen puolella Turtolan Mannerheim himmentää edelleen vahvana elävää myyttiä suuren luokan kansainvälisestä sotapäälliköstä. Liekö ollut sotien vähäisyys, kun Mannerheimin voittoisiin sotiin jäi vain taistelu heikosti aseistettua amatööriarmeijaa vastaan tammi-huhtikuussa 1918. Hyväntahtoisesti tulkiten voitoksi voi ehkä myös määritellä Britannian, Neuvostoliiton sekä useiden muidenkin maiden toivomusten mukaisesti hoidettu Lapin sota.

Turtolan Mannerheim on laajaan tutkimusmateriaaliin perustuen lähestulkoon karrikatyyri miehestä, joka ei halunnut ottaa vastuuta tekemisistään ja jolla oli taito ”istua vierailla housuilla tuleen”. Siksi kaiketikin kesän 1944 katastrofia ei ole haluttu liittää Mannerheimiin: Jos parissa kuukaudessa kaatui pitkälti toistakymmentä tuhatta nuorta miestä turhaan, niin ei kai se kovin komea meriitti ole.

Siksi on ollut hämmästyttävää, että toisten valeuutisjahdeissa taisteluihin Ateenalaisten laulu huulillaan kiiruhtanut suomalainen ”totuudellinen laatujournalismi” ei ole ollut innostunut siitä toisesta Mannerheimista – siitä Mannerheimista, jonka poliittisten pähkäilyjen ansioksi on pitkälti luettavissa syyskuun alussa 1944 alkanut rauhan aikakausi. Sitä on jatkunut nyt hieman yli 70 vuotta.

Tuosta ajasta kertoo jo vuonna 2013 oman Mannerheiminsa julkaissut professori Juhani Suomi, jonka 800-sivuinen Mannerheim – viimeinen kortti. Ylipäällikkö. Presidentti (Siltala) on nyt saanut jatkokseen toisen järkäleen, Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus (Tammi). Totuudellisuuteen rakentuvassa ajassa tämä on kirja aiheesta, josta tänään ajatellaan enimmäkseen pahaa, mutta joka kahden hävityn sodan jälkeen oli keskeinen tekijä Suomen turvallisuuden kannalta.
Kyse on 6.4.1948 solmitusta YYA-sopimuksesta.

Suomen 670-sivuisen ”YYA-kirjan” kieli on hyvä, teksti luettavaa, kuten ovat myös Turtolan, Kuosman ja Keskisarjan kirjat.
YYA-kirja – käytän tuota nimitystä sen lyhyyden vuoksi, vaikka kirja on paljon moniulotteisempi. Se on kuvaus sisä- ja ulkopolitiikasta, kansainvälisten suhteiden viidakosta, jossa sotansa ja pitkälti myös kasvonsa kolmannen valtakunnan liittolaisena menettänyt kansakunta yritti luovia.

Kirja on jaettavissa kolmeen kokonaisuuteen: alussa on aika ennen YYA:ta, sitten presidenttien J. K. Paasikiven (JKP:n) ja U. K. Kekkosen (UKK:n) kausi, jonka aikana Suomi saavutti tunnustetun puolueettomuusaseman. Lopuksi on Mauno Koiviston aika, joka on hyvin moniselitteinen: Koskaan aiemmin ei Suomen valtionpäämies ole ollut yhtä likeisessä suhteessa naapurimaan kolmen kirjaimen apparaattiin kuin 1980-luvulla, jolloin vahvasti peitelty halu pyrki ohjaamaan Suomen niin sanottuun länteen.

Mutta jonglöörejä olivat myös Mannerheim ja Paasikivi. Hetken he olivat ystäviä, sitten vihollisia – lukijan silmissä miehet eivät vaikuta oikein luotettavilta toisen neuvotteluosapuolen kannalta. Entä mistä kertoo Mannerheimin kirje liittoutuneiden valvontakomissiolle: "..puhuttiin näet ’yhteisestä toiminnasta Pohjois-Itämeren ja sen lahtien alueella’ sekä viitattiin mahdollisuuteen, että Suomen rannikkotykistö voisi auttaa tykistösulkujen luomisessa Porkkalan alueen länsirajalle ja sen läntisille aluevesille ’yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton kanssa’” (s. 42-46). Tämä vuodenvaihteeseen 1944-45 liittynyt Mannerheimin ajattelu sisälsi myös yhtenä ideana, että Suomen rannikkotykistön voisi poistaa Porkkalasta itään olevalta osalta.

Tuo tapahtui ennen 10.2.1947 - siis tasan 70 vuotta sitten - allekirjoitettua Pariisin rauhansopimusta, jota ei tänään ole katsottu aiheelliseksi juhlia. 14 kuukautta myöhemmin solmittiin YYA-sopimus, jossa Mannerheimin geopoliittiset realiteetit huomioonottavat ajatukset olivat hyvin mukana, mutta jonka jälkeen tuolloinen presidentti Paasikivi alkoi vaihteeksi haistella lännen tuulia.
Ja kuitenkin naapuri luotti.

Vihdoin vuonna 1957 Neuvostoliiton johdossa tunnustetaan Suomen puolueettomuus - jopa kahdesti, kunnes kansainvälisestä politiikasta innostuneet SDP:n uusoikeisto ja revanssimies Väinö Tanner saivat aikaiseksi sisä- ja ulkopoliittisen sotkun. Syksyllä 1958 tulivat aikaiset yöpakkaset, jolloin suhteissa ajauduttiin pohjalle.
Tuolloisessa kansainvälisessä tilanteessa oli suuri työ rakentaa niitä uudestaan.

Vallanvaihdokset naapurissa aiheuttivat myös ongelmia. Erityisesti 1964-65 Nikita S. Hruštševin siirto sivuun ja 1982 Leonid I. Brežnevin kuolema. Näiden tapahtumien jälkeen naapurissa on lyhyen ajan kuluessa peräjälkeen kolme uutta johtajaa.

Juhani Suomen osin lakoninen teksti vie aikanaan suurelta vaikuttaneiden muutosten yli kepeästi. Sarkasmi kukoistaa, kun hän toteaa, että UKK:n presidenttikauden jälkeen Suomeen koitti vapaus, ja todellinen vapaus vasta koittikin, kun Neuvostoliitto hajosi 1991. Oli vähän samanlainen tilanne kuin 1956 Porkkalan palautuksen jälkeen, jolloin Paasikivi valitti, että luulevat kai, että nyt saa haukkua ryssiä niin paljon kuin jaksaa.

No, tänään tuota huolta ei ole. Nykyinen viranhaltija, hänkin jo vanha mies, kuvauttaa itseään lasten ja nuorten rinnalla, mutta tuskin itsekään uskoo, että kaksinaismoraalilla voi rakentaa luottamusta.

Ovatko vanhat totuudet menneet romukoppaan. Kekkosen opetusten vastaisesti ollaan mieluummin tuomareita kuin lääkäreitä ja Suomen turvallisuutta rakennetaan aseellisen voiman eikä viisaan ulkopolitiikan varaan. Ei ole asiaa, johon ei olisi sekaannuttu, ja kun on alkuun päästy, on edetty miettimättä, että entäs, jos Suomesta tehdään kansainvälisten kiistojen osapuoli? Jaossa on moraalisia tuomioita, vaikka jo JKP ja UKK totesivat, että se tie on loputon. Sen sijaan aikaa ei ole jäänyt sen pohtimiseen, mitä mieltä Suomen on EU-jäsenenäkään kiiruhtaa mukaan unionin jäsenmaina olevien valtioiden (kuten Ranskan, Britannian, Belgian – ja myös Hollannin) entisten siirtomaiden nykyisiin selkkauksiin.

Suomen YYA-kirja kertaa Suomen ulkopoliittisen johdon toimia, jotka olivat yhdessä vaiheessa – lähes 40 vuotta – kohtuullisen loogisia, mutta sittemmin eivät.

Lukija voi pohtia onko olemassa analogia ajatuksissa koskea Ahvenanmaan demilitarisointiin (tätä päivää Suomessa), tai Pariisin rauhansopimuksen yksipuoliseen muuttamiseen.

Lainaan Juhani Suomen tekstiä tältä osin (s. 604):

”Myös Pariisin rauhansopimuksen uustulkinnan todettiin tehneen yya-sopimusta koskevan kannanoton tarpeelliseksi. Lisäksi huomautettiin, että viittaus Saksaan oli poistettu Neuvostoliiton ja sen liittolaisten (ei kuitenkaan
Puolan) yya-sopimuksista jo varhemmin. Lehdistötiedotteessakin korostettiin, ettei kannanoton tarkoituksena ollut avata keskustelua yya-sopimuksen muuttamisesta, koska sopimus ’toimii hyvin sellaisenaan muuttuvissakin olosuhteissa’”.

"Presidentin kannanottoon liittyi selittämätön episodi. Rauhansopimusta koskeneen hallituksen päätöksen esittelijänä toiminut valtiosihteeri on kirjannut esittelylistaan huomautuksen: ’Tasavallan Presidentin eriävä mielipide pöytäkirjassa.’ Mitään sellaista ei ole kuitenkaan kirjattu. Joko kysymyksessä oli valtiosihteerin kielipuoli merkintä hänen tarkoittaessaan presidentin pöytäkirjaan sanelemaa yya-kannanottoa, tai sitten asiaan saadaan valaistusta vasta, kun presidentti Koiviston arkisto ehkä joskus avautuu tutkijoille."

Siis mitä? Mikä eriävä mielipide? Vastustiko Mauno Koivisto rauhansopimuksen uustulkintaa toisin kuin ulkopoliittisesti taitavan Harri Holkerin punamusta hallitus? Tarkoittaako Juhani Suomi sitä, että ulkoasiainministeriön valtiosihteeri 1985-1991 Åke Rudolf Wihtol – Hornet-hävittäjien vastakauppaneuvottelija – olisi ollut virkavastuullisena esittelijänä niin onneton, että tuollainen kielipuoli olisi päässyt syntymään?
Etsijöitä riittäisi, jos tuollainen paperi olisi kadoksissa UKK:n jäljiltä.

Hyytävää, uhkaavaa, pelottavaa, jos valtiosopimuksia koskevia papereita katoaa tuolla tavoin; tai jos ei ole mitään, mikä voisi kadota.
Mutta onhan joskus sattunut yllätyksiäkin: ”Helsingin Sanomat ylisti sopimusta Suomen ulkopolitiikan kiistämättömäksi ohjenuoraksi ja Paasikiven–Kekkosen linjan ”painavaksi sinetiksi” ja vakuutti sen nauttivan Suomessa vankkaa kannatusta” (s. 463).
Sopimusta oli jatkettu 20 vuodella, seitsemän vuotta etuajassa vuonna 1983.

Pentti Peltoniemi