22.9.2014 Romantschuk&Houni: Ei, rouva presidentti

Linnan lepakot olivat vain kampittajien toiveunta

Henkilöhakemistoineen 204 sivua on juuri sopiva mitta. Vain yksi tarpeeton ”minusta tuntuu” –rönsy (Putinin luonneanalyysi), sopivasti oman vaatekaapin avaamista (näyttämättä käytännössä yhtään mitään!), sujuvaksi kirjoitettu, rivien väliin kätketyt piikit (entiselle työtoverille) ja kontrapunktinen kuvitus, joka yhdessä tekstin kanssa mahdollistaa kysymysten teon.

Kahden kokeneen naistoimittajan, joista toinen siirtyi jo 90-luvun puolivälissä ensin ulkoministerin lehdistöavustajaksi ja sittemmin presidentin lehdistöpäälliköksi, Pirjo Hounin ja Maria Romantschukin kirja Ei, rouva presidentti (Otava) on siis kevyeksi kirjoitettu, mutta myös kirja, joka sisältää vastakkaisia arvioita; on oikeudenmukainen mutta on myös kriittinen.
Jos nykyjournalismi, joka näyttää unohtaneen länsimaisen journalismin suuren idean kahdesta toisistaan riippumattomasta lähteestä, olisi kyennyt kuvaamaan Ukrainan tilanteen ymmärrettävästi, niin he olisivat tehneet kuten Houni ja Romantschuk: kirjoittaneet siitä, mistä tietävät ja hankkineet tietoa siitä, mistä eivät tiedä.
Perimmiltään aika yksinkertaista!

Ei, rouva presidentti -kirjassa taustoittaminen merkitsee sitä, että lukija kykenee sijoittamaan kirjan päähenkilön, toisen kirjoittajista – lehdistöpäällikön – ja runsaan vuosikymmenen suomalaista poliittista historiaa muutamaan lauseeseen niissä asiayhteyksissä, joissa taustoittamista vaaditaan. Sitten toinen taso: jutun tai kirjan on annettava uutta tietoa, jotta se kannattaa julkaista. Tämän Houni ja Romantscuk tekevät. Eikä uusi tieto ole vain se, että lepakot eivät vallanneet linnaa tai, että kiukkuiluun taipuvainen henkilö – mies tai nainen – voi myös osata kuunnella, tai, että YK:n pääsihteerinä vuosituhannen vaihteessa ollut ghanalais-ruotsalainen (Ruotsin-vävy) Kofi Annan kykeni ilman suurempia otsikoita toimimaan yhdessä Halosen kanssa.

Yksi sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen tärkeistä diplomatian ajanjaksoista saattaakin ajan oloon osoittautua aikaan, jolloin maassa oli naispresidentti ja punamultahallitus. Oli vuosi 2003 ja Kofi Annan saattoi viettää häiriöttä pari päivää Suomessa.
Kirjan mukaan oli sovittu, että lomapäivät on mahdollista viettää salassa. Ilta-Sanomat oli kuitenkin saanut tietää asiasta. Se ei kuitenkaan kertonut asiasta kuin vasta Annanin koneen lähdettyä Suomesta. Lehti sai skuuppinsa. Tuota kutsutaan laatujournalismiksi. Sekä isännän että emännän viestintävastaavat olivat ammattitaitoisia.
Onnistuisiko tuo tänään, kun hallituksessa on istunut ministereitä, jotka mustaavat hallitsemaansa maata, maan rajojen ulkopuolella?

Ei, rouva presidentti –kirjasta on jo tehty suuri joukko etuvivun juttuja. Se on hyvä. On oletettavaa, että kirja – näennäisestä keveydestään huolimatta – saa myös asianmukaisen pohtivamman arvioinnin. Siihen se tarjoaa mahdollisuuksia – kirja on kimmoke.

Suomalaisen kansanvallan kolme suurta ajanjaksoa ovat toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin poliittiset vangit vapautettiin ja koko työväenliike sai toimintaoikeudet. Erityisen merkittävää oli silloisen ammattiyhdistysliikkeen toiminta koko vähäosaisen väen elinolosuhteiden parantamiseksi. Se ei olisi ollut mahdollista ilman häviötä.
Toinen tärkeä jakso oli vuodet 1980-luvun puolivälissä ennen kuin markkinat laskettiin kahlitsemattomalle matkalleen. Silloin tehtiin suuri joukko niistä sosiaali- ja työoikeudellisista uudistuksista, joita tänään karsitaan kestävyysvajeeksi tuomittuina. Kolmas vaihe onkin sitten 2000-luvun alku, jolloin uusi perustuslaki astui voimaan. Tuskin sen syytä oli, että ensimmäiseksi leikattujen valtaoikeuksien presidentiksi valikoitui nainen.

Tarja Halosen valinnan myötä valtiojohto – ”presidentti-instituutio” norjalaistui.  Maa sai presidentin, joka ei lähestynyt kansaa populistisen viestintästrategian tai demokraattiseen yhteiskuntaan kuulumattoman fundamentaalisuskovaisuuden ”jumalansiunausta” toivotuksin.
Presidentti Tarja Haloselle vielä valintahetkellä hyvinvointivaltio oli naisen paras ystävä. Hänen viestinsä tavoitti naisten ohella myös nuoret tytöt, joiden yhdeksi haaveeksi saattoi nousta valinta presidentiksi. Kuitenkaan se ei ollut pojilta pois. Yksi valinta, suuri muutos, joka voi olla aktuelli jälleen 2018.

Kun kuuluisan, presidentin kanslian entisen työntekijän, juristi Martti Mannisen faksiliikenteessä lienee ollut kuvauksia myös linnan kahvipöytäkeskusteluista, olisi ollut jännittävää lukea lehdistöpäällikön muistikuvia, mikäli sattui olemaan paikalla, arvioiko presidentti Tarja Halonen presidentti Martti Ahtisaaren nimittämää pääministeri Paavo Lipposta, että ”mennessään länteen Lipponen syö saamansa eväät”. Asiallahan ei ole enää mitään merkitystä, mutta keväällä 2003 niin lienee ollut – varsinkin, jos tuolloisen presidentin tuolloinen ulkopoliittinen neuvonantaja faksasi tuollaisen kuulemansa eduskuntavaalitaistelun aikana keskustapuolueen pääministeriehdokkaalle Anneli Jäätteenmäelle.
Liittyikö tuokin Lipposen Valkoisen talon vierailuun syksyllä 2002? Vai söikö Lipponen saamiaan eväitä useamminkin?

Jokainen työnsä hyvin tehnyt jättää jälkensä. Jälki voi myös olla ajattelutavan muutos. Kuudessa vuodessa hyvinvointivaltio ei enää ollut naisen paras ystävä. Siitä oli tullut hyvinvointiyhteiskunta, joka poikkeaa hyvinvointivaltiosta, että siinä sallitaan enemmän verovarojen kirjautumista yksityisille palveluntuottajille. Jopa siinä määrin, että niitä on riittänyt veroparatiiseihin asti siirrettäväksi. Oliko se hinta, joka piti maksaa? Ja jos piti maksaa, niin kenelle?

Romanntschukin ja Hounin Ei, rouva presidentti on vasta raottanut sitä, mitä pressipäällikön lipas mahdollisesti sisältää. Ja tuo raotus on taitavasti ja huolella tehty. Kirjoittajalla on aina – omien ennakkoluulojensa tai kuvitelmiensa ohella - olemassa useita tietoon, hyvään makuun tai suhteellisuuden tajuun liittyviä rajoja, joita ei tule ylittää. Yksi tärkeimmistä rajoista on luottamus, toinen on vastuu ja kolmas rehellisyys, hankala veitsenterä: kun on saanut luottamuksellista tietoa vaikkapa presidentin yksityiselämästä, tietoa ei voi jakaa edelleen ilman lupaa. Sitä Romantschuk ei teekään? Tekikö sitten Manninen?  

Kirjailijarouvat toimivat ammattitaitoisesti: mitään salaamatta, kaikki oleellinen huolellisesti kertoen. Ei, rouva presidentti –kirja on ajateltu ja sitten kirjoitettu, ei päinvastoin.

Pentti Peltoniemi