Ulla Welinin satu

KOALA 8888

Ulla Welin

Etelämeren saarella, ihan lähellä sitä saarta jossa Peppi Pitkätossun isä oli kuninkaana, asui kaunis tyttö nimeltään Hua-Hua. Saarella kasvoi hedelmäpuita ja marjapensaita ja banaaneja ja jättiläistomaatteja ja siellä asui onnellista väkeä. Horisontissa näkyi kuinka suuret laivat purjehtivat ohitse. Ne eivät edes huomanneet pientä saarta. Eräänä päivänä meri nostatti suuret aallot. Taivas oli synkkä, salamat iskivät halki taivaankannen. Siinä myrskyssä kaatui kaukana purjehtinut laiva.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi suloisesti. Linnut lauloivat puissa ja taivas oli pilvetön. Väki riensi rannalle katsomaan kuinka pahasti myrsky oli tehnyt tuhojaan. Puita oli kaatunut, merestä oli kulkeutunut kaislaa ja jokunen vesilinnun pesä, josta munat olivat huuhtoutuneet mereen. Miltei hukkunut mies kellui vedessä laudan varassa. Kaikki säntäsivät katsomaan miestä, Hua–Hua muiden mukana.

Muut katselivat miestä epäluuloisina, mutta Hua-Hua, joka oli rohkea, kahlasi miehen luo. Hän kiskoi miehen vedestä ja käänteli häntä, kunnes miehen suusta alkoi pulpahdella vettä. Kun hän käänteli lisää, mies alkoi yskiä. Hän avasi silmänsä ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hua-Huasta tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään mukavampaa. Mies oli hauskemman näköinen kuin yksikään lemmikkiapina, joita sai pyydystettyä saaren keskellä olevasta metsästä. Niin Hua-Hua johdatti miehen majaansa ja kuinka ollakaan he rakastuivat.
Mies kertoi olevansa kaukaa pohjoisilta vesiltä. Hua-Hua ei osannut lausua hänen nimeään kokonaan joten saarella miehen nimeksi tuli Tom-Von. He saivat pienen tytön, jolle Tom-Von antoi nimeksi Mary.

Tom-Von opetteli kalastamaan saarelaisten kanssa, mutta hän ei ollut siinä kovin taitava. Niinpä eräänä päivänä hai nielaisi hänet. Siitä päivästä lähtien Hua-Hua nimitti tytärtään Mary-Vonniksi. Muutkin saaren asukkaat alkoivat kutsua häntä samoin.

Mary-Von kasvoi. Toisten lasten tavoin hän kalasti rantavedessä, keräsi simpukoita, tanssi muiden kanssa eläimen nahasta tehtyjen rumpujen päristessä. Hänen paras ystävänsä oli naapurimajan poika Pong-Pong, joka oli joukosta kaikkein huimapäisin. Pong-Pong hyppäsi mereen korkeimmalta kallion kielekkeeltä ja hän ratsasti äkäisen apinan harteilla ja kesytti sen. Pong-Pong kiipesi kaikkein korkeimpaan puuhun hakeakseen linnunmunia, joita paistettiin kuumalla kivellä tai imaistiin suoraan kuoresta. Oi, miten ne olivat herkullisia!
Mary-Von seurasi Pong-Pongia Hän loikkasi mereen melkein yhtä korkealta, kiipesi melkein yhtä korkeaan puuhun, mutta ei halunnut kesyttää itselleen eläintä leikkitoveriksi, olihan hänellä Pong-Pong.

Iltaisin Mary-Vonilla oli tapana kiivetä kalliolle katselemaan merta ja miettiä millaista olisi meren takana, siellä missä suuret laivat lipuivat horisontissa ja mistä hänen isänsä oli tullut. Pong- Pong tuli hänen viereensä ja jakoi hänen unelmansa.
- Minä kaadan puun ja koverran kanootin ja sillä melomme sinne asti missä isot laivat lipuvat, Pong-Pong lupasi.
Eräänä päivänä kanootti oli valmis. Kyläläiset olivat vihaisia heidän lähdöstään.
Melokaa kanootillanne saaren ympäri rannan tuntumassa, neuvoivat kaikki.
Hua-Hua sanoi tyttärelleen: -Sinussa on isäsi verta. Hän tuli kaukaa ja sinä ikävöit sinne. Mene. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Mary-Von ja Pong-Pong ajelehtivat merivirran mukana yhä kauemmas ja kauemmas. Päivä oli kuuma. Lehvät, joita he olivat taittaneet mukaansa käpristyivät ja antoivat niukasti suojaa. He imivät janoonsa mehua appelsiineista joita he olivat ottaneet mukaan. Illalla nousi kuu. Meri oli edelleen tyyni ja tuuli kuiski rauhoittavasti.

Yhtäkkiä alkoi kuulua kummallista ääntä. Kuin suuret rummut olisivat jylisseet pinnan alla. Kuun valossa näkyi valtava vuori joka liikkui heitä kohti. Siitä lähti kirkas valo, joka liikkui edestakaisin kuin meren pintaa nuollen. Heidän kanoottinsa kylpi välillä valossa, välillä pimeydessä.
- Pong-Pong, me kuolemme! Vuori tulee päällemme, Mary-Von sanoi.
- Jos se tulee meidän päällemme, sukelletaan kuin kalastaisimme simpukoita, Pong-Pong sanoi rohkeasti, mutta hänenkin äänensä värisi pelosta.

Äkkiä alkoi vuoren reunalta kuulua ihmisten ääniä. Taivaasta laskeutui valtava vene, monta kertaa suurempi kuin heidän kanoottinsa ja sieltä ojentautuivat vieraat kädet valmiina tarttumaan heihin. Kun he aikoivat sukeltaa, heidät napattiin kiinni ja nostettiin suureen veneeseen, joka alkoi kohota kohti taivasta. Mary-Von ja Pong-Pong takertuivat lujasti kiinni toisiinsa.
- Mitä meille tapahtuu, he kuiskailivat toistensa korvaan. - Kanoottimme ajelehtii kauas pois!

Vuori ei ollutkaan vuori, vaan suuri laiva.
Niin Pong-Pong ja Mary-Von tulivat suureen satamakaupunkiin, joka vilisi ihmisiä. Se oli täynnä ihmeellisiä kauppoja, taloja ja autoja. Laivan kapteeni vei heidät virastoon, jossa heille annettiin nimet ja henkilöllisyyspaperit. Muutama päivä heitä ihmeteltiin, mutta sitten laiva lähti ja heidän oli tultava toimeen omillaan.

Satamassa oli kalastajia ja koska Pong-Pong osasi kalastaa, hän sai töitä kalastajana. Mary-Von osasi tehdä simpukoista koruja, mutta missään ei tarvittu helminauhojen punojaa eikä korujen tekijää. Mary-Von odotti Pong-Pongia nälkäisenä. Kun Pong-Pong tulisi, he paistaisivat satamassa yhteisellä tulella kalan, jonka tämä toisi.

Eräänä päivänä satamaan tuli auto. Mary-Von kyyristyi niin pieneksi kuin osasi. Hän pelkäsi. Auto pysähtyi ja siitä astui ulos mies, joka ystävällisesti puhuen houkutteli Mary-Vonia mukaan. Mary-Von ei koskaan ollut nähnyt niin sinisiä silmiä kuin miehellä, niinpä hän sydän sykyttäen lähti mukaan. Hän kiipesi oudolta tuoksuvaan ajopeliin, ja istui pehmeälle penkille.

He ajoivat vain hetken ja tulivat rakennukseen, jossa oli paljon nuoria naisia. Koneet jyskyttivät ja oudoilla pöydillä liukui merkillisiä tavaroita: pikkuruisia karvaisia käsiä ja jalkoja, vatsoja ja korvia. Mary-Von pelästyi.

- Sinä kokoat näitä kuin helminauhoja. Yhdistelet ja rakennat pienen pörröisen apinan ja sitten seuraavan ja taas seuraavan. Tuolla toisella hihnalla rakennetaan tiikereitä ja tuolla kauempana leijonia, mies sanoi.
Mary-Von katseli ympärilleen. Tyttöjä oli paljon ja kaikki rakensivat pieniä eläimiä. Sokeita pieniä eläimiä. Mitä nämä oikein ovat, hän mietti.
- Nämä ovat lelueläimiä lapsille ympäri maailmaa. Kun olet oppinut kokoamaan eläimiä, saat asetella niille silmiä, niin että niistä tulee elävän näköisiä, mies sanoi.

Niin alkoi Mary-Vonin työ lelutehtaassa. Iltaisin hän kipitti satamaan katsomaan josko Pong-Pong jo oli tullut ja he söivät paistettua yhdessä kalaa ja nukkuivat erään kalastusveneen alla.
Mary-Von oppi kuin oppikin kokoamaan eläimiä. Eräänä päivänä hän sai ylennyksen. Hän pääsi laittamaan eläimille silmiä, jotta ne olisivat oikeiden eläinten näköisiä. Hänellä oli myös erikoinen taito. Kun hän oli kiinnittänyt silmät paikoilleen, hän puhalsi niihin ja ne liikahtivat ja jokainen joka sen näki olisi voinut vannoa, että lelueläin katsoikin ihan oikeasti.

Jo vuoden ajan Mary-Von oli koonnut leijonia ja norsuja ja apinoita ja kiinnittänyt silmiä karhuille ja leijonille ja tiikereille, jopa delfiineille, kun hän sai siirron uuden hihnan ääreen. Tällä hihnalla liukuivat koalakarhujen osat. Mary-Von kokosi koalakarhuja, kiinnitti silmiä isoihin koalakarhuihin ja pienenpieniin koalakarhuihin ja mustan nahkaisen nenän jokaiselle.

Vuorossa oli koala numero 8888. Kun Mary-Von oli asettanut tälle mustan nenän ja silmät paikoilleen, hän suukotti suloista nenänpäätä ja puhalsi pölyt pois silmistä. Sitten hän hätkähti. Tämä koala katsahti häntä suoraan silmiin. Se ojensi tassunsa tarttuakseen pikkuiseen koalaan, joka jo liukui kohti saadakseen lasinkirkkaat nappisilmänsä ja mustan nenänpäänsä. Se oli oikeastaan menossa ohitse seuraavalle tytölle, mutta koala 8888 tarttui siihen niin tiukasti ettei se päässytkään eteenpäin, vaan jäi tassujen syleilyyn. Mary-Von ompeli muutamalla pistolla pikkukoalan isomman  turkkiin kiinni. Nyt ne olisivat aina yhdessä. Kun koalojen silmät ja nenät olivat paikoillaan, ne pakattiin ja lähetettiin lelukauppaan.

Koalat matkustivat pakkauksessaan monta päivää. Ensin laivalla. Laiva keinui ja koala voi huonosti. Pikkukoala nyyhkytti. Sitä pelotti. Isompikaan ei tuntenut itseään kovin rohkeaksi. Kaikkialla oli pimeää. Muista pakkauksista kuului huokauksia ja murinoita. Leijonat olivat kyllästyneitä, norsujen vatsat olivat epäkunnossa ja ne päästelivät kamalia katkuja. Keinuminen oli inhottavaa, eivätkä hajut parantaneet asiaa.

Lopulta tuli päivä, jolloin laiva lakkasi keinumasta. Kaikki laatikot nostettiin korkeuksiin, laskettiin alas ja tyrkättiin pinoon pimentoon. Matka rekka-auton kyydissä suureen varastoon oli alkanut. Varastosta laatikot siirrettiin kauppaan. Isompi koala puristi pikku-koalaa tiukemmin syliinsä. Oli turvallista, kun oltiin sylikkäin.

Kaupan hyllyllä oli kymmenittäin lajitovereita. Alempana oli läjäpäin leijonia laatikossa, toisessa laatikossa urisivat vihreät krokotiilit. Kun katsoi hyllyltä alas, alkoi huimata.
Päivällä oli niin valoisaa että silmiin koski, mutta yöllä oli hiljaista ja pimeää. Oli aika nukkua. Kaikki eläimet tuhisivat hyllyillään paitsi karhut, jotka kuorsasivat.
Aamulla alkoi tohina. Ihmisiä tuli katselemaan. Isot ihmiset eivät niin piitanneet, mutta pienet mankuivat ”Mä haluun ton! Osta mulle toi! ” ja niin yksi toisensa jälkeen lähti joukosta.

Eräänä päivänä kauppaan tuli nuori mies. Ei niin iso kuin jotkut isot, mutta ei kovin pienikään. Hän katseli tarkkaan hyllyjä. Koalasta tuntui, että tämä olisi ystävällinen nuori mies ja se katsoi nuorukaiseen kiinteästi, tuijotti oikein. Nuori mies hieraisi silmiään. Katsoiko tuo koala häntä oikeasti? Ei sentään. Pehmolelu. Sehän on oikeastaan soma koala. Tyttöystävälle sopiva, hellyttäväkin. Kappas vain, sillä on pikkukoala sylissään. Sen minä ostan, hän päätti.
Niin koala pääsi nuoren naisen hemmottelemaksi vaaleanpunaisen peiton päälle, omalle tyynylle. Se sai nukkua pehmoisella käsivarrella hyväntuoksuisessa kainalossa. Koalalla ja pikkuisella oli oikein hyvät oltavat.

Eräänä päivänä taloon iski suuri pyörremyrsky. Kaikki tavarat vaihtoivat paikkaa ja osa tavaroista hävisi tyystin. Koala oli levoton. Mitä tästä syntyy? Joudummeko mekin jonnekin tuntemattomaan, minä ja pikkuinen, hän ajatteli ja katseli huolestuneena ympärilleen. Nuori nainen ajatteli aivan muuta, hänen sydämensä ja ajatuksensa olivat toisaalla, eikä hän kiinnittänyt huomiota ikiomaan lemmikkiinsä ja tämän hätääntyneeseen katseeseen.
Niin koala ja pikkuinen lähtivät suureen maailmaan. Eivät he tienneet, olevansa matkalla huvipuiston Onnenpyörään. Eikä kukaan voinut vielä aavistaa millaiseen kotiin he Onnenpyörästä pyörähtäisivät.

Koala katseli huolestuneena ympärilleen. Isot ja pienet ihmiset tulivat Onnenpyörän luokse. Jotkut kulkivat ohitse.

Pyöräytys: nyt sininen pupu pääsi pienen tytön syliin. Tyttö rutisti pupua riemuissaan. Pyöräytys: siilin sai punatakkinen koululainen. Koululainen tunki siilin reppuunsa.
Pyöräytys: koalaa huimasi.

Joku nappasi sen syliin ja koala avasi silmänsä. Vanha nainen katseli häntä lempeästi silmiin, silitti, ja silitti pikkuistakin. Oikeastaan tässä oli ihan turvallista olla. Pikkuinen vähän tärisi sylissä. Huoli ei sentään ihan kokonaan hävinnyt. Kuinkahan tässä käy. Ihmisillä on koiriakin. Jotkut antavat meitä koiralle leluksi, koala huokasi.

Automatka takapenkillä sujui mallikkaasti, kaarteessa vähän keinutti. Sitten oltiin jo uudessa kodissa. Täälläkin oli vaaleanpunainen silkkipeitto ja oma tyyny. Ei mitään hätää. Hyllyllä katseli leijona. Sillä oli sininen liivi ja ystävälliset silmät. Pikkukoala vapisi.
”Älä pelkää. Sillä on ystävälliset silmät. Kyllä me siihen tutustumme”, Iso-koala kuiskasi. ”On ollut jännittävä päivä. Väsyttää. On syytä nukkua, kun on oma tyynykin.”

- Kuulepas koalaseni. Huomenna saatte nimet. Täytyyhän sinulla ja pikkuisella ikiomat nimet olla, kun asutte meillä, koala kuuli naisen sanovan vaipuessaan uneen.