25.6.2013 Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia

Petteri Pietikäinen

Hulluuden historia

Gaudeamus 2013, 456 sivua

HULLUUS ON AINA LÄSNÄ

Hulluutta ei voida todentaa verikokeen, solunäytteen tai aivokuvantamisen avulla. Tästä syystä yhtenäiset sairausluokitukset ovat psykiatrialle erittäin tärkeitä. Mielisairauksien määrä oli virallisessa sairausluokituksessa vuonna

1952 106, vuonna 1968 182 ja tällä hetkellä jo yli 300. Uudistettavaan tautitaulukkoon tullaan sisällyttämään depressiodiagnoosi myös heille, jotka surevat läheisensä kuolemaa. Virallisessa ”biopsykososiaalisessa” ajattelussa ihmistä ympäröivä maailma sekä ihmisen elämään ja sairauteen liittyvät ulottuvuudet, kokemukset ja kontekstit on tehokkaasti häivytetty psykiatrisesta ihmiskuvasta. ”Mielenterveyshäiriöiden määrän lisääntyminen ei olisi ollut mahdollista ilman lääkeyritysten tehokasta sairauden lietsontaa.”

Hulluus on sidottu aikaan ja paikkaan. Se, mikä toisaalla katsotaan hulluuden merkiksi, voi toisaalla olla jotain muuta. Hulluutta pohtiessaan Petteri Pietikäinen pohtii ihmisen ja älyn olemusta. Mitä on esimerkiksi ihmisen tietoisuus? Radikaaleimmat kognitiotieteilijät kyseenalaistavat tietoisuuden aivokeskeisyyden. Heidän mukaansa ”ihmisen tietoisuus laajenee aivoista muuhun kehoon ja ympäristöön”. Tietoisuus on tämän mukaan ”tanssin kaltainen tila, moniulotteista liikettä, joka on olemassa aivojen ulkopuolella, ei pelkästään kehossa vaan myös ihmisen ympäristössä”.

Pietikäisen kirja valaisee kolmea teemaa: hulluuden kriteerien vaihtelevuutta, hulluuden lääketieteellisen hallinnan muotoutumista ja potilasta. Hulluutta tutkittaessa, tutkitaan ihmisyyttä. Selvitettäessä normaaliuden rajojen rikkomista, valaistaan ihmisluonnon arvoitusta. Parasta kirjassa on, että tulkinnat hulluudesta kytketään historiallisiin tilanteisiin, yhteiskunnalliseen ja aatteelliseen kehitykseen. Koska kirja etenee yleisestä yksityiseen, lukija hoksaa helposti mistä hulluudesta perimmällään on kyse.

Pietikäinen kertoo lähteisiin perustuen niin noitavainojen kollektiivisesta hysteriasta kuin eugeniikan maailmanvalloituksesta. Eugeniikkaan perustuvat lait säädettiin ensimmäisenä Yhdysvalloissa. Sieltä niitä levitettiin mm. Rockefeller-säätiön toimesta Euroopan lakeihin. Saksassa se sai tappavat mittasuhteet. Hitler lähetti jo 1930-luvun alussa ihailijapostia yhdysvaltalaisille eugeniikan ”tutkijoille”.

Hulluuden historia -teos on tärkeää luettavaa. Yksiäänisessä Suomessa tarvitaan aatehistoriallisia teoksia, jotta sateenkaaren värit tavoittaisivat myös ajattelun ja kehittäisivät sitä kautta myös persoonallisuuksia. Myös Suomessa on eletty aikaa, jolloin toisenlaista mielipidettä ja hulluutta pidettiin samana ilmiönä. Pentti Haanpää joutui kymmeneksi vuodeksi kustantajien pannaan ja oikeistohegemonian tuomitsemaksi.

Hulluuden historian lähdeluettelosta ei näyttäisi puuttuvan ainuttakaan aiheesta kirjoitettua merkittävää teosta. Se, että lähteissä on niin Dostojevskin Kellariloukko, Gogolin Hullun päiväkirja kuin Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys, osoittaa tekijän syvää asiantuntemusta, tietysti, onhan kirjoittaja aate- ja oppihistorian professori.

Gaudeamusta voi kiittää jälleen kerran. Siltä on merkittävä teko kustantaa Pietikäisen teos. Yleensä tärkeätkin psykiatriaa ja sen historiaa käsittelevien teosten julkaiseminen on jäänyt järjestöjen tehtäväksi. Tänä vuonna Psykiatriyhdistykseltä tuli suomalaisen psykiatrian historia; Antti Parpola: Toivo, Häpeä – Psykiatria modernissa Suomessa. Aiemmin Mielenterveyden keskusliiton toimesta on käännetty ja kustannettu Edward Shorterin Psykiatrian historia. Nämä kolme kirjaa luettuaan lukija ei ole näissä kysymyksissä enää pelkkä maallikko.

Jussi Särkelä