9.5.2019 Jorma Hyvönen: Pillipiipari

Jorma Hyvönen: Pillipiipari
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Reuna
Sivumäärä: 291
ISBN: 9789527221952

Samaan aikaan kun aloin lukea Jorma Hyvösen esikoisromaania ”Pillipiipari”, putkahti kaupalliseen elokuvalevitykseen kaksi lämminhenkistä ja suurisydämistä elokuvaa ystävyyden synnyistä syvistä ja niiden tärkeydestä elämässä: Punainen Joan ja Tolkien.
Punainen Joan on poikkeuksellisen näkökulman ystävyyteen tarjoava takuuvarma englantilaisdraama hienoine juonen juoksutuksineen, päätähtenään riipaisevan herkkä ja viaton Judi Dench. Tolkienin elämästä kertova Dome Karukosken uutuuselokuva taas näyttää toteen, miten suuri merkitys ystävyydellä ja sen muiston vaalimisella voi olla elämässä kun sen oikein oivaltaa.

Elämässä on, Wittgensteinia lainatakseni ja soveltaen tärkeintä se, mikä on tavallisinta. Se on juuri näissä kahdessa laatuelokuvassa harvinaisen syvällisesti kuvattu tosiystävyys – rakkaus, toisen ihmisen kunnioittamisen epäitsekäs esimuoto.
Antiikin tunnetuimmalle puhujalle, Cicerolle, ystävyys oli sen ymmärtämistä, ettei ystävyyttä voi olla muiden kuin kunnon ihmisten välillä: ”Mikä on suloisempaa kuin että sinulla on joku, jonka kanssa uskallat puhua kaikesta kuin vain itsesi kanssa. Voisitko todella nauttia menestyksestäsi, ellei sinulla olisi joku, joka iloitsee siitä yhtä paljon kuin sinä itse?”
Alkuperäinen, syvällisesti sisuksia kouraiseva ja ihmiselämiä kannatteleva ystävyys, näkyy edellä mainituissa uutuuselokuvissa, mutta ei tunnu tai jätä muistipaikkaa tunteena, kuin ehkä vain haaleana juovana Hyvösen tekstissä yrityksistä huolimatta.

Ystävyys on ollut uhanalainen laji siitä lähtien, kun moderni aika hukkasi humanismin suvaitsevan perinnön. Ystävyys on laji, josta lapsina saamme lukea koskettavia tarinoita Tiina-, Kolme etsivää-tai Viisikko-kirjoista. Mutta siihen se jää.
Nuoruus on varattu yksinäiselle ahdistukselle valmistautua aikuisen ihmisen kilpailumaailmaan. Filosofi Michel Foucault sanoi, että homoudesta tuli laitonta ja paheksuttua 1700-luvulla, kun miesten välinen ystävyys unohdettiin ja laitettiin pannaan.

Hyvösen kirja ei varsinaisesti ole kirja ystävyydestä, vaan ehkä enemmänkin sen puutteesta ja niistä tuhoisista seurauksista, joita sillä voi olla yhden ihmisen ja hänen ympäristönsä kannalta. Hyvin tyypillinen tarina suomalaisesta ystävyydestä se silti on, sillä Pillipiipari kertoo rajun tarinan Make Hakkosta vähän samaan tapaan kuin Anssi Kelan muutaman vuoden takainen rällätys pojasta nimeltään Ilves, mutta vailla sen sydäntäsärkeviä sävyjä. Kirjailija itse kirjoittaa tarinansa kertovan ihmisistä, jotka muuttuvat eri tavoin, ja maailmasta, joka sekin muuttuu. Muuttuu mihin ja miksi? Eikä kaikki ole koko ajan muutoksessa, joten tässä havainnossa ei ole mitään uutta eikä sitä olisi tarvinnut edes mainita.
Hesarin pelätty kriitikko Pekka Tarkka kirjoitti joskus 70-luvulla eräästä suomalaisesta esikoiskirjasta vapaasti muistaen tyyliin; 50-sivua pohdittiin, keitetäänkö kahvia, 50-sivua keitettiin ja lopun 100-sivun aikana ovi narisi kahvia juodessa – olisi kannattanut jättää koko kirja kirjoittamatta.

Hyvösen kirja ei ole tylsä tosikkomaisuudestaan ja liiasta yrittämisestä huolimatta – päinvastoin. Hänen tavassaan kertoa tarina on jotain hellyttävän lapsellista ja perisuomalaisen tuttua Pertsan ja Kilun, Koko kaupungin Vinskin, Aaro Harjun nuorten romaanien tai muiden Aapelin tarinoiden tapaan. Ihan kuin hän olisi lukenut tarkkaan 70-luvun vapaakirkollisissa piireissä levinneet kirjat Juokse poika juokse (Nicky Cruz) ja Risti ja linkkuveitsi (David Wilkerson), ja tehnyt sen jälkeen niistä oman jatko-osansa Tapio Suomisen 80-luvun alun Täältä tullaan elämä-elokuvalle.

Hyvösen kirjan tyyli on loogisesti asiasta toiseen etenevää ja tarkkaa raportointia siitä mitä tehdään, ajatellaan ja sanotaan. Hyvösen tausta toimittajana paistaa tekstin läpi joskus jopa kiusallisestikin, sillä tarina etenee kuin tavarajuna, hitaasti mutta varmasti pisteestä A pisteeseen Ö vailla suuria yllätyksiä juonenkäänteissä tai henkilöissä.
Kirja on niin hyvin kirjoitettu, kuin vain tunnontarkka ja pitkän kokemuksen sanojen maailmassa tehnyt toimittaja osaa. Sillä on omat hetkensä kuten kohdassa, jossa ”Heli ravistelee ne muutamat pisarat, jotka olivat hänet yllättäneet”– mutta se ei riitä.
Tekstistä jäi harmillisesti puuttumaan jotain oleellisen tärkeää pinnan alista merkitystä, sanataikaa ja etsimisen riemua ahaa-elämyksineen.

Hyvösen teksti näyttää Wittgensteinin lauseen myöntämässä jokaisen siitä seuraavan lauseen. Ensimmäisessä alkuperässään kieli on kuitenkin tehty merkkien järjestelmästä, jonka yksilöt valitsivat ensisijaisesti itseään varten. Kieli on kuin luonto itse, avara, tulkittava tila: on vain poimittava merkit sieltä täältä ja pantava ne vähitellen puhumaan.
Tämän ymmärryksen puutteen takia tarinan näkymätön lanka tärkeällä merkitysakselilla ”riita-rakkaus”, on jäänyt oman mekanisminsa vangiksi. Kielen aikeiden, ajatusten, eli muilta näkymättömissä olevan todellisen piilotetun minän kuvaamisen tehtävänä pitäisi olla yrittää korjata laiskan arkiajattelun ja huonojen ajatustottumuksien ikävinä jälkimakuina syntyviä tahallisia väärinkäsityksiä sekä harmillisia ristiriitaisuuksia.

Se mikä Hyvösen tekstistä puuttuu, löytyy Empedokleksen kosmologiasta, missä maa, tuli, ilma ja vesi, jotka olivat ikuisia, sekoittuivat epämääräisinä tuottaen ne moniaineksiset substanssit, joita maailmasta löysimme. Hänen mukaansa niitä yhdisti toisiinsa juuri rakkaus ja erotti riita. Empedokles kiteytti tällä ”rakkaus-riita”-vastaparillaan kaiken tärkeän ja oleellisen ”olevaisuuden luonteesta”. Platon taas yhdistää Herakleitoksen ja E:n ”Sofisti”-dialogissaan (242): ”Mutta Joonian ja äskeisimpinä aikoina Sisilian muusat johtuivat ajattelemaan, että on varminta yhdistää molemmat, siis sanoa, että olevainen on sekä yksi että moni ja että niitä pitää yhdessä vihamielisyys ja ystävyys, alati eroavana ja alati yhtyvänä, kuten ankarammat muusat sanovat; leppoisammat taas eivät olevan lakkaamatonta riitaa ja rauhaa, vaan myöntävät niiden välillä tapahtuvan jännityksen laukeamista ja vallan vuorottelua, niin että rauha ja ykseys on toisinaan vallalla Afroditen voimasta ja sitten jälleen moneus ja taistelu, riidan periaatteen mukaisesti.”

Mikä pakko hänen on kirjoittaa? Mikä ajaa hänet kirjoittamaan? Hyvä kysymys, johon Georges Bataille vastaa romaaninsa Taivaansini esipuheessa tehdessään eron kokeilun tähden kirjoitettujen kirjojen ja pakosta syntyneiden kirjojen välille. Kirjallisuus oli hänelle perimmiltään hajoittava voima, ilmiö, joka kohdattiin pelossa ja vavistuksessa paljastaen meille, kun sen oikein kohtasi, elämän perimmäisen totuuden ja sen ylettömät mahdollisuudet. Bataille puhui raivon hetkestä kaikkien suurten teosten alkukipinänä: sitä ei voi manata esiin tahdonvoimalla, koska sen lähde on ulkokirjallinen. Voisi oikeastaan puhua dialektisesta oivaltamisesta, jossa kirjoittaminen on olemista ja aina taistelua viime kädessä itsestään pakenevia merkityksiä vastaan ja sitä pelkoa, ettei maailmassa ole mitään muuta kuin pimeää ja yksinäistä.

Fiktio, epäily, mielikuvituksen käyttö ja rohkeus katsoa oman itsensä ja tutun yli, ovat ainoita sopivaksi todettuja hoitomuotoja päässä jomottavaan eksistentiaaliseen ahdistukseen - juuri näitä aineksia Hyvösen esikoiskirja Pillipiipari olisi tarvinnut lisää pienenpienen todellisuuden optisen harhan korjaamisen lisäksi.

Liika todellisuuden tylsä ja jankuttava todentaminen sekä itsestäänselvyyksien toistaminen syö tarinan uskottavuutta. Se tylsistyttää terävän kynän ja tekstin, jonka tarkoituksena on ehkä ollut porautua suoraan sisuksiimme räjähtäen myllertämään samalla dramaattisella tavalla kuin mitä omalla erinomaisella kyvyllään Red Joan ja Tolkien-elokuvat tekevät yhä uudelleen monta tuntia niiden katsomisen jälkeen.

Ystävyys on harvinaista lajia
- Harald Olausen