YHDISTYKSEMME

Uudenmaan Kirjoittajat ry perustettiin vuonna 1969  Länsi-Uudenmaan Kirjoittajat ry - Västra Nylands Skribenter rf -nimisenä.

Vuosien varrella yhdistyksen nimi on tiivistynyt nykyiseen muotoonsa Uudenmaan Kirjoittajat ry - Nylands Skribenter rf.

Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja oli perustajajäseniin kuulunut kirjailija Iris Kähäri (19.3.1914 - 20.2.1995).

50. toimintavuotemme alkoi vuonna 2019.
Kirjoittajien asia on edelleen meille sydämen asia.

Uudenmaan Kirjoittajat ry - Nylands Skribenter rf julkaisee jäsenlehteä nimeltä Kulttuurilehti Elias ISSN 2243-3414 (painettu) ja ISSN 2243-3422 (verkkojulkaisu) sekä PikkuElias jäsentiedotetta. Nämä sisältyvät jäsenmaksuun.

 

Juhani Silván

 

 

Tämä esitelmä pidettiin Iris Kähärin syntymän 100-vuotisjuhlassa Hyvinkään kirjastossa vuonna 2014.

Iris Kähäri – Uudenmaan Kirjoittajien perustaja

 

Iris Kähäri eli luovuutensa ehkä kukkeinta aikaa 1960-luvun loppupuolella. Silloin hän myös päätti toteuttaa ehkä pitkäänkin kypsyneen suunnitelmansa perustaa yhdistys, johon voisivat kuulua rinta rinnan niin ammattikirjailijat kuin harrastelijakirjoittajat.

 

Suomeen oli vuonna 1897 perustettu Suomen Kirjailijaliitto, ammatillinen ja aatteellinen järjestö, johon saivat pyrkiä jäseniksi kaksi yleisesti hyväksyttyä kirjaa kirjoittaneet henkilöt. He saivat käyttää ammattinimikettä kirjailija. Maassa oli myös lukuisia Kirjailijaliiton alaisia maakunnallisia kirjailijayhdistyksiä tyydyttämässä maaseutukirjailijoiden tarpeita. Uudellamaalla näistä toimivat Helsingin kirjailijat ja Espoon kirjailijat. Myös nämä alayhdistykset olivat kuitenkin vain ammattilaisia varten.

Viipurista evakkona lähtenyt Iris Kähäri oli pitkällä muuttomatkallaan päätynyt aluksi Satakuntaan, jossa hän toimi kansakoulunopettajana mm. Huittisissa. Myöhemmin perhe muutti Lohjalle, jossa Iriksen puoliso Matti Kähäri ryhtyi johtamaan Kanneljärven kansanopistoa.

Niin opistossa kuin muuallakin ympärillään Iris näki kynäilijöitä, joilla oli palava halu kirjoittaa, mutta tiedot ja taidot eivät riittäneet julkaisukynnyksen ylitykseen. Heitä oli erityisesti hänen kohtalotovereissaan karjalaisissa, joista monilla oli halu panna paperille muistoja aikaisemmasta kotiseudustaan tai kertoa vaikeasta evakkotiestä ja uudesta sopeutumisesta vieraiden ihmisten joukkoon. Tätä kynäilijöitten joukkoa Iris Kähäri halusi ryhtyä kokoamaan.

Yksinäisiin ajatuksiinsa hän sai tukea kahdelta muulta ammattikirjailijalta. Tieteiskirjailija Erkki Ahonen oli lähtöisin Kiuruvedeltä ja oli asettunut asumaan ja työskentelemään Karkkilassa. Runoilija ja prosaisti Yrjö Koivukari oli lähtenyt Oulusta kyläilymatkalle ystävänsä luo Karkkilaan ja tutustunut siellä Kulttuuriyhdistys Lyytissä toimiviin kirjoittajiin. Viihtyminen Karkkilassa oli niin voimakasta, että Koivukari unohti käyttää paluulippunsa Ouluun. Hänestä tuli karkkilalainen.

Lokakuussa 1969 Iris Kähäri, Erkki Ahonen ja Yrjö Koivukari kutsuivat Lohjan Anttilan ravintolaan koolle länsiuusmaalaisia pöytälaatikkokynäilijöitä perustamaan omaa yhdistystä. Tarkka päivämäärä oli 3.10.1969.

Paikalle kokoontui ilahduttavan paljon kirjallisuushenkistä kansaa, joka valitsi toimikunnan valmistelemaan yhdistysasiaa. Vielä saman vuoden puolella kuulutettiin väkeä kokoon Lohjalle ja erityisesti myös Karkkilaan, jossa kirjoittajia tuntui olevan eniten ja jossa oli myös jonkinasteista järjestäytymistä.

Yhdistys nimeltä Länsi-Uudenmaan Kirjoittajat – Västra Nylands Skribenter perustettiin 10.12.1969.

Koko Uudenmaan katsottiin olevan liian laaja aloittelevalle yhdistykselle, siksi alueeksi rajattiin läänin läntinen puoli. Erkki Ahonen totesi, että rajana olkoon valtion päärata. Ruotsinkielisen osuuden yhdistyksen nimessä uskottiin lisäävän siipien kantavuutta. Kulttuuriin sijoitettavasta rahasta oli suurin osa ruotsinsuomalaista tässä maassa. Helsinkiin ja Espooseen ei tohdittu aluksi tunkeutua, mutta pian yhdistys kuitenkin levisi sinnekin.

Perustamisasiakirjan allekirjoittivat Iris Kähäri, Erkki Ahonen ja Juhani Silván. Puheenjohtajaksi valittiin Iris Kähäri, varapuheenjohtajaksi Erkki Ahonen ja sihteeriksi Juhani Silván. Viimeksi mainittu oli karkkilalainen äidinkielenopettaja. Perustava kokous otti lähtökohdaksi sen, että johtokuntaan oli valittava henkilö mahdollisimman monesta alueen kunnasta, jolloin myös saataisiin yhdyshenkilö hoitamaan käytännön asioita.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen johtokunnassa edustivat lohjalaisia Iris Kähäri, osastopäällikkö Jarmo Ruoste sekä opiskelijat Tommy Tabermann ja Markku Lehto.

Karkkilalaisia johtokuntaan valittiin Erkki Ahosen ja Juhani Silvánin lisäksi toimittaja Eero Ahola, kansakoulunopettaja Urho Vähäniitty ja kirjastonhoitaja Anja Nousiainen.

Vihdistä valittiin äidinkielenopettaja Marja Rekola ja Hyvinkäältä äidinkielenopettaja Ulpu Järvinen. Vielä saman joulukuun aikana johtokunnasta kuitenkin erosivat Tommy Tabermann, Markku Lehto ja Urho Vähäniitty. Heidän tilalleen päätettiin valita uudet jäsenet vasta seuraavassa vuosikokouksessa.

Iris Kähärin vaikutus johtokunnan kokoonpanoon oli suuri. Kaukonäköisesti hän halusi saada siitä rinnalleen toimivan työrukkasen, siksi hän halusi siihen mukaan myös opettajia, kirjastoihmisiä ja toimittajia. Se ei välttämättä olisi syntynyt pöytälaatikkokynäilijöistä, jotka kokivat olevansa enemmän taiteilijoita kuin pykäläihmisiä. Äidinkielenopettajien suuri osuus saattoi johtua myös heidän aktiivisuudestaan yhdistyksen synnyttämistä kohtaan, opettivathan he koulussa kirjallisuutta ja opastivat tulevia kirjoittajia.
Käytännön asioiden hoitamisessa eri paikkakuntien kirjastonhoitajilla oli jatkossa tärkeä osuus. Heidän osalleen usein kaatui kuukausikokousten järjestäminen.

Iris Kähärillä oli selkeä pyrkimys saada yhdistyksen suojaan nuoria kynäilijöitä. Heissä olisi tulevaisuus ja siksi heitä olisi ohjattava oikean polun löytämiseen. Pyrkimys oli hyvä, mutta kahden opiskelijapojan valinta kylmiltään johtokuntaan ei ollut ehkä viisas ratkaisu ja se selittää heidän nopean eronsa. Todettakoon tässä yhteydessä, että Tommy Tabermannista tuli myöhemmin maankuulu runoilija, ja hän palasi myöhemmin yhdistyksen riveihin kouluttajan ominaisuudessa.

Sääntöihin kirjattiin yhdistyksen tarkoitusperät. Yhdistyksen toivottiin olevan virikekenttä alueen kaikenlaisille kynäilijöille. Sen toivottiin muodostuvan keskustelufoorumiksi kirjoittajille, jotka usein kokivat olevansa liian yksinäisiä. Siltä toivottiin koulutusta ja mahdollisuuksia saattaa kirjoittajien tuotteita julkisuuteen.

Iris Kähäri oli tarmokas puheenjohtaja. Johtokunnasta hän teki eräänlaisen ideahautomon, jonka päätehtävä oli keksiä toimintaa kerran kuukaudessa kokoontuvalle jäsenistölle. Tämä tuntuu nyt aivan hurjalta strategialta, mutta se toimi käytännössä niin kauan kuin Iris oli mukana toiminnassa. Ensimmäiseen johtokuntaan valituista jo seuraavassa vuosikokouksessa Eero Ahola luopui, mutta muut jatkoivat vuodesta toiseen joko johtokunnassa tai yhdistyksen aktiivijäseninä. Johtokunnassa oli suuri vaihtuvuus, koska aktiivisia jäseniä oli paljon. Eroavien tilalle saatiin helposti uusia innostuneita ihmisiä. Iris Kähäri oli kuitenkin parikymmentä vuotta johtokunnan pysyvä jäsen. Johtokunta kokoontui jäsenistön kodeissa, useimmin Iriksen kotona, jossa hän myös toimi emäntänä. Siitä, mitä näissä kokouksissa usein suuren innostuksen vallassa sovittiin, myös pidettiin kiinni. Siinä Iris Kähäri ei antanut periksi.

Toiminnan keskipisteeksi muodostuivat kuukausittain pidetyt ns. kuukausikokoukset, jotka järjestettiin vuorotellen alueen eri paikkakunnilla. Tapaamisissa oli kaksi osaa: ensin oli yleisötilaisuus paikkakunnan kirjastossa ja sitten jatkot jäsenistön kesken jossakin ravintolassa. Yleisötilaisuudessa oli pääohjelmana alustus jostakin kirjallisuuteen liittyvästä aiheesta.

Alustajana oli yleensä joku kirjailija, joko oma tai muualta tilattu. Alustusta seurasi keskustelu, jonka yleensä aloitti Yrjö Koivukari, jos hän oli lähtenyt matkaan. Yrjö oli loistava puhuja. Hänen esitystyylinsä oli herättävä, innostava ja rohkaiseva. Koivukari sai puhuessaan asvaltin kukkimaan. Puhuessaan hän käänsi arat, vuosia nurkassaan kyyhöttäneet kynäilijät nurinpäin kuin keväällä tuulettumaan pantavan turkin. Uskon, että lukuisista tällaisista kokouksista kotiin palanneet kirjoittajat kokivat kiihkeän, innostuneen luomiskauden. Iris itse oli myös loistava keskustelija, mutta hän antoi viisaasti tilaa ensin muille. Savolainen Erkki Ahonen oli hänkin keskustelija ja puhuja, mutta tarvitsi ensin sytytysryypyn. Siksi hän puhuikin vasta jatkoilla, mutta siellä sitäkin enemmän.

Kuukausikokoukset olivat aina suuri tapaus sunnuntai-iltapäivänä, jolloin ei paljon muuta tapahtunut. Yleisöä riitti aina salin täydeltä. Tuli myös nuoria, joita Iris heti ryhtyi kannustamaan ja aina joku liittyi pysyvästikin mukaan. Sellaisia oli mm. hyvinkääläinen Liisa Partanen, karkkilalaiseksi myöhemmin muuttunut Hannu Niklander ja helsinkiläinen Börje Skruf.

Lohja, Karkkila ja Vihti saivat kokouspaikkakuntina pian seuraajia. Keravalla yhdyshenkilöiksi alkoivat Kari Hauska ja Pentti Tapio, Karjaalla Erkki Tabermann, Vantaalla Matti Summanen ja Helsingissä Paula Teikari ja Anna Perälä. Monet näistä olivat myös vuoden tai pari puheenjohtajina vuorotellen.

Iriksellä itsellään oli kaiken aikaa päällä rankka luomiskausi. Hän puhui kokouksissa mielellään tekeillä olevista romaaneistaan, kirjoittamisprosessin eri vaiheista ja kustannustoiminnan karikoista. Hän oli yhdistyksen ammattilaisista selkeästi kokenein ja häntä kuunneltiin yläviistoon katsellen.

Iris toimi puheenjohtajana kolme ensimmäistä vuotta, sitten hän halusi siirtyä johtokuntaan rivijäseneksi. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1973 kirjailija Matti Summanen. Hänen esikoisteoksensa Haukka lentää oli juuri ilmestynyt. Tämän hyvän romaanin menekkiä oli vauhdittanut Urho Kekkonen, joka kirjoittaessaan Suomen Kuvalehdessä viimeksi lukemistaan kirjoista mainitsi seuraavaksi luettavakseen Summasen kirjan. Myös myllykirjeissä Kekkonen on maininnut Summasen.

Yhdistyksen julkaisutoiminta käynnistyi vuonna 1972. Päätettiin ryhtyä julkaisemaan albumisarjaa, joihin jäsenet saivat toimittaa kirjoituksiaan. Näistä erikseen valittu toimituskunta valitsi kulloinkin julkaisuvuoroon tulevat kirjoitukset, kaikkia lähetettyjä juttuja ei kerralla voitu ottaa mukaan. Oli myös sellaisia, jotka eivät olleet heti julkaisukelpoisia. Olisi virhe lähteä suoraan kannustamaan niiden kirjoittajia, totesi Iris saatesanoissaan. Ensin oli opeteltava kirjoittamisen salat.

Albumi I painettiin Kangasalan Kirjapainossa, jonne Yrjö Koivukari ja minä eräänä päivänä ajoimme sitä taittamaan. Sen ajan tekniikalla se tapahtui leikkaa ja liimaa -menetelmällä. Kannen väriksi valitsimme vaaleansinisen, koska tiesimme sen olevan Iriksen lempiväri. Teksti kanteen tuli vaaleanruskealla. Se oli Erkki Ahosen irvailujen mukaan tulevan vaimoni Kaijan sukkahousujen väri. Vaikka taittoa ja kansia arvosteltiinkin suurisuisesti, säilyi taiton malli kuitenkin myös seuraavissa albumeissa. Vain sininen vaihtui sukkahousunruskeaksi. Viimeinen sarjan vihkosista, Albumi VII, ilmestyi 20-vuotisjuhliin vuonna 1989.

Jo vuonna 1972 yhdistys koki tarvetta laajentaa toimintaa myös itäiselle Uudellemaalle. Näissä merkeissä johtokunnan nimeämä lähetystö kävi Ruotsinpyhtäällä tapaamassa kirjailija Arno Kjellbergiä. Yhdistymistä ei vielä silloin tapahtunut, mutta asia jäi kypsymään. Yhteinen pikkujoulu kuitenkin vietettiin sikäläisten kirjoittajien kanssa. Vasta 1980-luvulla Länsi-Uudenmaan Kirjoittajat muuttui Uudenmaan Kirjoittajiksi.

On vaikea arvioida, olisiko yhdistys nykymuodossaan syntynyt vuonna 1969 ilman Iris Kähäriä. Idea oli hänen, koko maassa arvostetun kirjailijan, ja se oli siinä mielessä rohkea idea, että siinä harrastelijat nostettiin samaan joukkoon ammattilaisten rinnalle. Iris ei silloin itsekään uskonut, että Suomen Kirjailijaliitto hyväksyisi tällaista liikettä, mutta toisin kävi. Jo 1970-luvulla Länsi-Uudenmaan Kirjoittajat liitettiin liittoon kuuluvien maakunnallisten yhdistysten joukkoon.

Suurin hyöty uudesta liitoksesta oli se, että uusmaalainen yhdistyksemme saattoi lähettää edustajansa Kirjailijaliiton valtakunnallisiin tilaisuuksiin.

Muistan erityisesti kokouksen Tampereella, jossa Iris, Erkki ja minä edustimme länsiuusmaalaisia. Asuimme silloin vielä toiminnassa olleessa Kaupunginhotellissa ja päivän mittaan tapasimme lukuisia kirjailijoita eri puolelta Suomea. Irikselle ja Erkille he olivat vanhoja tuttuja, minulle suuria idoleita. Muistan heistä erityisesti Eeva Kilven ja Kalle Päätalon.

Vuonna 1979 yhdistyksen täyttäessä 10 vuotta silloinen sihteeri, kirjailija Ritva Bergman kirjoitti: ”Kymmenen vuotta on kunniaksi yhdistykselle tässä maassa, jossa yhdistyksiä syntyy kuin syksyn räntäisiä lumisateita, jotka kovan todellisuuden kohdatessaan kuitenkin sulavat näkymättömiin.”

Sama voitaisiin sanoa nyt, kun yhdistys on toiminut 45 vuotta.

 

Juhani Silván
Tietokirjailija